Tässä luvussa aletaan päästä todellisen pahuuden tyyssijoille. Hobitit kääntyvät Klonkun johdattamina Minas Morgulin tielle, ja heti luvun alussa saadaankin dramaattinen kuvaus sormusaaveiden kaupungista kauempaa katsottuna. Sairasta, myrkyllistä valoa hohtava linnoitus on turmeltu versio siitä kuunvaloa heijastelleesta kaupungista, jonka gondorilaiset parempina aikoina rakensivat. Kaupungissa ei toistaiseksi näy elämänmerkkejä, ja Tolkienin kuvaamana siitä jää epätoden, painajaisen tuntu. Tunnelmaa alleviivaavat Morgulin tietä reunustavilla varjoisilla niityillä kasvavat kalvaat kukat, joista erittyy kalman lemua. Tämä on tappavan, mutta vangitsevan houreunen maata, paha trippi -tyyppinen kokemus. Ja Sormuksen paino on täällä toistaiseksi raskaimmillaan: Frodon se melkein juoksuttaa transsissa kohti Morgulin porttia, mutta Sam saa tämän pysäytetyksi ja tokenemaan.
Morgulin sijaan ollaan menossa vuorille kääntyvää salapolkua ylöspäin, kohti pahojen enteiden solaa. Kolmikko ehtiikin päästä hyvän matkaa laakson yläpuolelle ennen kuin varsinkin Frodoa painava noiduttu väsymys pakottaa heidät pysähtymään - ja he tulevat nähneeksi Morgulin armeijan marssin sotaan kaupungin herättyä yhtäkkiä eloon ja meteliin salaman ja ukkosen säestyksellä. Mustien joukkojen kärjessä ratsastaa sormusaaveiden päällikkö, ja saadaan taas yksi nuuhkimisleikki, kun se pysähtyy laakson sillalle saaden ilmeisesti vainun Sormuksesta. Tämän tilanteen pelastaa Galadrielin kristallipullo, jota puristamalla Frodo pystyy suojautumaan vihollisen katseelta. Sotajoukko jatkaa kohti Anduinia. Ohimennen Tolkien tulee maininneeksi, että vaikka se on suurin Gondoriin sitten Isildurin päivien hyökännyt, on se kuitenkin vain yksi Sauronin armeijoista, eikä edes suurin.
Tästä Frodo juontuu ajattelemaan sitäkin mahdollisuutta, että vaikka hän onnistuisi tehtävässään, ehtisivät Mordorin joukot sitä ennen tehdä niin perusteellista tuhoa, ettei jäljelle jäisi enää ketään, jolle kertoa asiasta. Näin Tolkien rakentaa kaksihaaraisen juonikuvionsa perusoikeutusta: Frodon ja Samin tehtävä on oleellinen, koska, no, se on koko jutun pointti - mutta myös Gandalfin, Aragornin ja kumppaneiden tehtävä on oleellinen, koska heidän ja gondorilaisten on puolustustaistelullaan ostettava Sormuksen Viejälle aikaa, jottei pelastettavaksi jäisi vain raunioita. Kumpikin porukka on toistensa suhteen informaatiopimennossa, joten motiivit on etsittävä periksiantamattoman uskon ja periaatteen suunnalta. Vahva itsemurhamission tuntu leimaa kaikkea kirjan henkilöiden tässä vaiheessa tekemää. Tämä epätoivon pohjavire, ajatus että pahan kukistaminen on lähes mahdotonta, on yksi niitä moodeja, jotka ovat siirtyneet turhankin suureen osaan eeppistä fantasiaa ja suoraan sanottuna riistäneet siltä melkoisen määrän vapautunutta lukemisen iloa. Tolkien tasapainottaa epätoivoa kuitenkin säännöllisesti mm. kiinnostavilla välähdyksillä maailmansa historiaan ja sitten lukuisilla turvapaikka-välietapeilla, joista Henneth Annûn kuitenkin on Frodon ja Samin osalta viimeinen. Tästä eteenpäin painetaan verenmaku suussa.
Seuraavaksi melkein kirjaimellisestikin, kun Klonkku johdattaa hobitit kallion sisään hakattuihin pitkiin, pimeisiin portaisiin, joiden kiipeäminen on ihan fyysisesti tuskaisaa hommaa. Kun he töin tuskin pääsevät huipulle, ilahduttaa Klonkku heitä tiedolla, että edessä on vielä toiset raput, "tietyssti" ensimmäisiä pidemmät, joskin helpommat. Kovin väistelevästi se puhuu siitä, mikä portaiden jälkeen odottaa.
Nämä toiset portaat kiemurtelevat ulkoilmassa Varjovuorten rinteitä pitkin, ja tämänkin jylhänkauhean maiseman Tolkien kuvaa pikaisin vedoin, mutta vaikuttavasti. Ollaan todellakin hyvin yksinäisessä paikassa, mutta pahan voimat eivät tietenkään ole kaukana. Ylhäällä, vuorten korkeimmalla harjalla kaksi mustaa hammasta reunustaa solaa tai halkeamaa, mutta toinen osoittautuukin torniksi, jossa palaa punainen valo. Klonkun antama kuva tämän reitin heikosta vartioinnista ei näytä pitävän paikkaansa. Toisaalta, kuten se itse sanoo: kaikkia teitä tietysti vartioidaan, mutta tätä ehkä vähiten. Vaihtoehtoja ei ole. Taival jatkuu, mutta ensin on levättävä.
Tauon aikana Frodo ja Sam innostuvat herkistelemään eräänlaisen metafiktion parissa hahmotellessaan itseään henkilöiksi tarinassa, jota joku ehkä aikojen kuluttua lukisi läheisilleen takkatulen valossa. Historian perspektiivistä tarinat menivät niin kuin ne menivät, eikä neitseellinenkään TSH:n lukija varmaankaan tässä synkässä vaiheessakaan oleta tuloksena olevan lohduttoman lopun. Henkilöt, siis Frodo ja Sam, eivät tätä tietoa kuitenkaan omaa, heidän on - jälleen kerran - vain uskottava. Toki ajatus siitä, että tätä tarinaa jollakin takkavalkealla joskus ilon ja idyllin vallitessa kerrottaisiin, on jo itsessään psyykkausta ja toivon luomista.
Metafiktion kiinnostava sivujuonne on Samin lyhyt pohdinta Klonkun roolista a) hänen itse havainnoimassaan todellisuudessa (ei imarteleva rooli), b) myöhemmin kerrottavassa tarinassa (ehkä voitu silotella sankariksi) c) sen omassa mielessä (kysymys, johon Sam haluaisi Klonkulta itseltään vastauksen: ajatteleeko se olevansa sankari vai roisto?) Naiivinpuoleisen "oisko tää hyvä vai paha" -pohdinnan subteksti on hyvinkin kiehtova, sillä tosiaan, Klonkku on muuan teoksen ambivalenteimmista hahmoista. Tolkienillahan ei pelkästään synnytä hyviksi tai pahoiksi (vaikka tätäkin on, esimerkiksi parannuksen tekevä örkki tuntuu mahdottomalta hahmolta), vaan kyse on usein tai jopa pääsääntöisesti omasta valinnasta (tosin usein tapahtuu ajautumista pahuuteen hybriksen siivittämänä, jolloin varsinaista tiettyä valintatilannetta ei ole).
Sméagol ei ollut syntyjään paha, mutta tarina siitä, miten Sormus päätyi sen haltuun, kuvaa sen pahalle ja ahneudelle otollista luonnetta - jotain, mihin Sormus saattoi "tarttua". Sitten Sormus söi Sméagolin, kunnes jäljelle jäi Klonkku, jonka kykyä itsenäisiin moraalisiin valintoihin niin hobitit kuin kertojakin pohtivat useampaankin otteeseen. Klonkku ei juurikaan reflektoi tekemisiään, sitä ajaa rajallinen joukko perustarpeita, joista Sormus on keskeisin.
Vastausta kysymykseen, miten se itsensä kokee, ei ehkä koskaan voitaisikaan saada. Nyt sitä ei saada siitä syystä, että Klonkku on taas kadonnut. Voimme päätellä, että juuri tässä vaiheessa se on käynyt Lukitarin juttusilla - suunnitelma, jota se on puolitietoisesti hautonut kai Mustalta Portilta asti. Yllättävän pitkän tähtäimen suunnitelma Klonkun tekemäksi, ja toteuttamisen hetki alkaa olla käsillä.
Mutta kun Klonkku palaa leiriin, löytää se hobitit nukkumasta suunnilleen sylikkäin, heltyy ja vaikuttaa katuvan. Tolkien kuvaa tätä niin, että Klonkku vaikuttaa vanhenevan ja väsyvän, kiilto sen silmissä häviää. Sormus tietysti pitää satoja ja taas satoja vuosia yli-ikäistä olentoa elossa ja toimivana, silloinkin kun ei ole Klonkun hallussa. Tässä tapauksessa sen käyttövoimana siis toimii sormushimo. Sen ajamana se on laatinut suunnitelmansa, jota nyt katuu, ja kun sormushimo väistyy hetkeksi taka-alalle, sammuu käyttövoimakin.
Yhtälö olisi luultavasti joka tapauksessa mahdoton: Klonkku ei voisi luopua Sormuksesta tai sen takaisin saamisen ajatuksesta. Tässä Sam tulee kuitenkin taas vaihteeksi vauhdittaneeksi sen paluuta entiselleen reagoimalla arvattavan aggressiivisesti Klonkun kömpelöön yritykseen koskettaa nukkuvaa Frodoa. Sam syyttää sitä "käpälöinnistä" ja "hiiviskelystä", mihin termiin Klonkku varsinkin oikein takertuu ja ryhtyy marttyyrimaisesti sitä viljelemään.
Voi ajatella, että Frodon ja Klonkun luottamuksellisen, rehellisen kommunikaation välissä on juuri Sam, joka ikään kuin pitää väkisinkin Klonkun siinä roolissa, jonka on sille hahmotellut. Samia ajaa suojelunhalu ja varmaan maalaisjätkän ennakkoluuloisuuskin. Ja sitten taas: viittaan ylempänä kirjoittamaani ja myönnän, että tämä on parhaimmillaankin vain osa totuudesta. Klonkkua tuskin voisi parantaa tai pelastaa, tai ainakaan Frodon voimat eivät siihen riitä (sillä sellaista pelastusvoimaa ei ole kuolevaisella olennolla, ja tässähän on kristillinen subteksti).
Nyt Frodo olisi valmis vapauttamaan Klonkun oppaan velvoitteista ja menemään teilleen, kunhan ei Vihollisen kätyreiden luo. Mutta nyt tämä tietysti sopii Klonkulle kaikkein huonoimmin. Lukitarin luola odottaa.
Sméagolin täytyy jatkaa. Ei levätä. Ei syödä. Ei vielä.
tiistai 30. tammikuuta 2018
maanantai 22. tammikuuta 2018
Matka tien risteykseen
Lyhyt väliluku lähinnä vie hobitit turvallisesta paikasta vähemmän turvalliseen paikkaan ennen todellisia koitoksia, mutta sisältää erään kielellisesti kauneimmista jaksoista koko eepoksessa. Luvun alussa ollaan vielä Faramirin luona, syödään viimeinen ateria tämän kanssa ja saadaan tietysti tuttuun tapaan läksiäislahjat: muonavaroja ja hyvät kävelysauvat, jotka eivät tietenkään ole mitä tahansa sauvoja, vaan niihin on pantu tienlöytämisen ja kotiinpaluun lahja. Keski-Maassa on hyvin yleistä, että esineet ovat enemmän kuin niiden varsinainen pragmaattinen tarkoitus edellyttäisi. Tällaisista lienevät kummunneet roolipelien +1 partaveitset, kynänteroittajat ja helmitaulut, ja assosioituuhan esinemagia moderniin mainontaankin: mistä muusta on kyse silloin, kuin vaikkapa vessapaperia markkinoidaan termillä "super silky"?
Faramirilla on myös viime hetken tietoa, joskin aika epämääräistä sellaista: kovin on hiljaista kaikkialla Ithilienissä aina Mustalle Portille saakka, ei enää joukkojen liikettä ja muuta melskettä, ja suurta myrskyähän sellainen tietysti enteilee. Ratkaisun hetket alkavat olla käsillä. Tähän saakka hobittien vaellus on kuitenkin tapahtunut tietyllä tapaa ajan aktiivisen liikkeen ulkopuolella, niin sanotusti ilman deadlinea, mutta maailma ei tietenkään ole ollut aloillaan, Sauron varsinkaan. Lukijalle tehdään kaikin keinoin selväksi, että loppuratkaisu lähenee.
Lähdetään. Frodo harjoittaa taas ritarillisuutta Klonkun suuntaan edellyttämällä, että jos sen silmät on sidottava, niin on hänen ja Saminkin, vaikka vapautus tästä olisi nyt muuten tarjolla. Faramir antaa vielä viimeiset neuvot matkan ensi vaiheiden kulkureitin suhteen.
Sitten matkustavaiset ovat taas kolmisin. Klonkku on tästä vain tyytyväinen, tietysti ymmärrettävästikin, vaikka Frodokin edellyttää sen osaavan tuntea kiitollisuutta siitä armeliaisuudesta, jota Faramir sitä kohtaan osoitti. (Lukijalle lienee suhteellisen selvää, ettei Klonkulla ole erityisiä syitä kokea saaneensa osakseen suurta armoa. Frodon taas voi katsoa olevan hieman hankalassa välikädessä Henneth Annûnin tapaisessa kohtauksessa. Yritykset pitää ystävällisiä välejä vastakkaisiin suuntiin johtavat helposti epäluuloon molemmilta suunnilta. Ilman Faramirin rauhallista luonnetta ja tavallaan ehkä turhankin vilpitöntä luottamusta omaan intuitioonsa kohtaaminen Lännen ikkunalla olisi päättynyt hyvin toisin. Mutta Tolkienilla laupeus palkitaan, hän on kristitty, ei kyynikko. Joku G.R.R. Martin olisi kirjoittanut tällaisen skenaarion aivan toisin, mutta minä luen ateistinakin mieluummin Tolkienia.)
Toisen päivän lopulla saavutaan Minas Morgulista Osgiliathiin vievälle, nyt autiolle tielle, ja käydään pieni metodineuvottelu hobittien ja Klonkun välillä. Tämä haluaisi siirtyä taas kulkemaan yöaikaan ja on muutenkin kovin huolissaan tiellä odottavista vaaroista ja siitä, että ollaan harhauduttu liian kauas suunnasta. Lyhyen levon jälkeen keskellä yötä matka jatkuukin epämiellyttävässä maastossa, ylös rinteitä, joita peittävien piikkihernepensaiden alla tämä jengi sentään mahtuu kulkemaan suorana. Mordorin reunusvuoret häämöttävät uhkaavina edessä, ja kun aamun pitäisi nousta, vaihtuu yön tilalle vain kuollut ruskea hämärä. Liitteissä tätä päivää taidettiin kutsua nimellä Päivätön Päivä. Vihollisen vallan osoitus ja symbolinen merkki sen vallan yltämisestä jopa auringonkierron yli. Tässä vaiheessa Tolkien ei kuitenkaan revi ilmiöstä kovin dramaattisia tehoja, mikä onkin luonnollista, sillä hobitit ovat viime aikoina kulkeneet sellaisilla seuduilla, joilla auringon jättäminen nousematta kuuluu enemmänkin yleiskuvaan.
Mordorin suurista tehtaista säteilee tulinen hehku, ja sen sammuttua saastepilviä ajelehtii idästä matkustavaisten ylitse. He nukkuvat jonkin aikaa - sillä välin Klonkku taas vaihteeksi katoaa., ja ruskea ankeus taivaalla vaihtuu synkkääkin synkemmäksi pimeydeksi, joka tuntuu enteilevän kaikkien aikojen myrskyä. Nyt on tunnelma korkealla! Maakin tärisee jalkojen alla, ja jylisee ja kumisee. Huviretki tienpientareelle, todellakin.
Klonkku palaa, ja nyt sillä on kova kiire: on lähdettävä heti. Sam protestoi: Ei voi olla vielä edes teeaika, ainakaan säädyllisissä paikoissa, missä teetä juodaan. Mutta ei olla Ye Olde Englandissa, ja tässä Klonkku taas vaihteeksi kyllä voittaa sanailun vastatessaan varsin realistisesti: Typerys! Ei olla säädyllisissä paikoissa. Kiireen syytä se ei kuitenkaan suostu kertomaan.
Luku päättyy sitten kohtaukseen, jonka goottilais-melodramaattiset tehot oikeuttavat suomaan sille paikan TSH:n pienten suurten hetkien kärkipäässä. Saavutaan Teiden Risteykseen, jossa Morannonista etelänmaille johtava väylä kohtaa Osgiliathista Minas Morguliin kulkevan. Muinaisgondorilaiset ovat rakentaneet merkittävälle tienristille sen arvoiset puitteet: risteystä reunustaa valtavien puiden kehä, ja paikalle on pystytetty myös jonkin vanhan suurkuninkaan istuva patsas. Upea jakso ansaitsee tulla siteeratuksi laveamminkin:
Frodo seisoi paikoillaan pelon vallassa ja tajusi vasta vähitellen, että jostakin loisti valoa; hän näki sen heijastuvan vieressään seisovan Samin kasvoista. Hän kääntyi sitä kohti ja näki, miten yhden oksistoholvin alitse Osgiliathin tie jatkui miltei yhtä suorana kuin kiristynyt nauha aina vain alas ja länteen. Siellä kaukana, varjoon kietoutuneen suruisan Gondorin takana aurinko laski juuri, ja se oli löytänyt suuren hitaasti vyöryvän pilven paarivaatteen liepeen ja vajosi nyt kohti vielä varjeltunutta Merta. Hetken kestävä hehku osui valtavaan istuvaan hahmoon, yhtä tyyneen ja juhlalliseen kuin Argonathin suuret kivikuninkaat. Vuodet olivat nakertaneet sitä ja raa'at kädet pahoinpidelleet. Sen pää puuttui, ja sen tilalle oli pahanilkisesti pantu pyöreä karkeasti hakattu kivi, jonka raakalaisten kädet olivat töhrineet irvistävän naaman näköiseksi. Otsasta tuijotti yksi ainoa suuri punainen silmä. Veistoksen polvissa ja mahtavassa istuimessa ja kaikkialla jalustassa oli tarkoituksettomia naarmuja ja niiden seassa Mordorin matomaisen väen käyttämiä iljettäviä merkkejä.
Äkkiä Frodo näki vanhan kuninkaan pään vaakasuorien valon säteiden sattuessa siihen: se lojui pois heitettynä tien vieressä. "Katso Sam", hän huudahti, sillä järkytys sai hänet taas puhumaan. "Katso! Kuninkaalla on taas kruunu!"
Silmät olivat ontot ja kaiverrettu parta murtunut, mutta korkean vakavan otsan ympärillä oli kullan ja hopean hohtoinen kruunu. Suikertava kasvi jonka kukat olivat kuin pieniä valkeita tähtiä oli kietoutunut sen kulmille kuin kuolleen kuninkaan kunniaksi ja sen kivisten hiusten halkeamissa loistivat keltaiset maksaruohot. "Ne eivät voi hallita ikuisesti!" sanoi Frodo. Ja sitten äkkiä oli lyhyt välähdys ohi. Aurinko valahti alas ja katosi, ja musta yö laskeutui kuin lamppu olisi peitetty.
Aivan huikeaa kieltä - Tolkienilta, ja arvaan, noista upeista alkusoinnuista ja suomen kielen keinovarojen lähes naurettavan monisävyisestä hyödyntämisestä, että myös tai ennen kaikkea Kersti Juvalta. Tietysti jakso on ladattu täyteen pateettista symboliikkaa, joka rinnastuu kaikenlaisiin tilanteisiin, missä hyvä lähtee altavastaajana taisteluun pahaa vastaan ja toivoa koetetaan elätellä.
Tämä dramaattinen nostatus on asetettu tarkoin harkiten juuri oikeaan tarinan taitteeseen - sillä seuraavaksi Mordor.
Faramirilla on myös viime hetken tietoa, joskin aika epämääräistä sellaista: kovin on hiljaista kaikkialla Ithilienissä aina Mustalle Portille saakka, ei enää joukkojen liikettä ja muuta melskettä, ja suurta myrskyähän sellainen tietysti enteilee. Ratkaisun hetket alkavat olla käsillä. Tähän saakka hobittien vaellus on kuitenkin tapahtunut tietyllä tapaa ajan aktiivisen liikkeen ulkopuolella, niin sanotusti ilman deadlinea, mutta maailma ei tietenkään ole ollut aloillaan, Sauron varsinkaan. Lukijalle tehdään kaikin keinoin selväksi, että loppuratkaisu lähenee.
Lähdetään. Frodo harjoittaa taas ritarillisuutta Klonkun suuntaan edellyttämällä, että jos sen silmät on sidottava, niin on hänen ja Saminkin, vaikka vapautus tästä olisi nyt muuten tarjolla. Faramir antaa vielä viimeiset neuvot matkan ensi vaiheiden kulkureitin suhteen.
Sitten matkustavaiset ovat taas kolmisin. Klonkku on tästä vain tyytyväinen, tietysti ymmärrettävästikin, vaikka Frodokin edellyttää sen osaavan tuntea kiitollisuutta siitä armeliaisuudesta, jota Faramir sitä kohtaan osoitti. (Lukijalle lienee suhteellisen selvää, ettei Klonkulla ole erityisiä syitä kokea saaneensa osakseen suurta armoa. Frodon taas voi katsoa olevan hieman hankalassa välikädessä Henneth Annûnin tapaisessa kohtauksessa. Yritykset pitää ystävällisiä välejä vastakkaisiin suuntiin johtavat helposti epäluuloon molemmilta suunnilta. Ilman Faramirin rauhallista luonnetta ja tavallaan ehkä turhankin vilpitöntä luottamusta omaan intuitioonsa kohtaaminen Lännen ikkunalla olisi päättynyt hyvin toisin. Mutta Tolkienilla laupeus palkitaan, hän on kristitty, ei kyynikko. Joku G.R.R. Martin olisi kirjoittanut tällaisen skenaarion aivan toisin, mutta minä luen ateistinakin mieluummin Tolkienia.)
Toisen päivän lopulla saavutaan Minas Morgulista Osgiliathiin vievälle, nyt autiolle tielle, ja käydään pieni metodineuvottelu hobittien ja Klonkun välillä. Tämä haluaisi siirtyä taas kulkemaan yöaikaan ja on muutenkin kovin huolissaan tiellä odottavista vaaroista ja siitä, että ollaan harhauduttu liian kauas suunnasta. Lyhyen levon jälkeen keskellä yötä matka jatkuukin epämiellyttävässä maastossa, ylös rinteitä, joita peittävien piikkihernepensaiden alla tämä jengi sentään mahtuu kulkemaan suorana. Mordorin reunusvuoret häämöttävät uhkaavina edessä, ja kun aamun pitäisi nousta, vaihtuu yön tilalle vain kuollut ruskea hämärä. Liitteissä tätä päivää taidettiin kutsua nimellä Päivätön Päivä. Vihollisen vallan osoitus ja symbolinen merkki sen vallan yltämisestä jopa auringonkierron yli. Tässä vaiheessa Tolkien ei kuitenkaan revi ilmiöstä kovin dramaattisia tehoja, mikä onkin luonnollista, sillä hobitit ovat viime aikoina kulkeneet sellaisilla seuduilla, joilla auringon jättäminen nousematta kuuluu enemmänkin yleiskuvaan.
Mordorin suurista tehtaista säteilee tulinen hehku, ja sen sammuttua saastepilviä ajelehtii idästä matkustavaisten ylitse. He nukkuvat jonkin aikaa - sillä välin Klonkku taas vaihteeksi katoaa., ja ruskea ankeus taivaalla vaihtuu synkkääkin synkemmäksi pimeydeksi, joka tuntuu enteilevän kaikkien aikojen myrskyä. Nyt on tunnelma korkealla! Maakin tärisee jalkojen alla, ja jylisee ja kumisee. Huviretki tienpientareelle, todellakin.
Klonkku palaa, ja nyt sillä on kova kiire: on lähdettävä heti. Sam protestoi: Ei voi olla vielä edes teeaika, ainakaan säädyllisissä paikoissa, missä teetä juodaan. Mutta ei olla Ye Olde Englandissa, ja tässä Klonkku taas vaihteeksi kyllä voittaa sanailun vastatessaan varsin realistisesti: Typerys! Ei olla säädyllisissä paikoissa. Kiireen syytä se ei kuitenkaan suostu kertomaan.
Luku päättyy sitten kohtaukseen, jonka goottilais-melodramaattiset tehot oikeuttavat suomaan sille paikan TSH:n pienten suurten hetkien kärkipäässä. Saavutaan Teiden Risteykseen, jossa Morannonista etelänmaille johtava väylä kohtaa Osgiliathista Minas Morguliin kulkevan. Muinaisgondorilaiset ovat rakentaneet merkittävälle tienristille sen arvoiset puitteet: risteystä reunustaa valtavien puiden kehä, ja paikalle on pystytetty myös jonkin vanhan suurkuninkaan istuva patsas. Upea jakso ansaitsee tulla siteeratuksi laveamminkin:
Frodo seisoi paikoillaan pelon vallassa ja tajusi vasta vähitellen, että jostakin loisti valoa; hän näki sen heijastuvan vieressään seisovan Samin kasvoista. Hän kääntyi sitä kohti ja näki, miten yhden oksistoholvin alitse Osgiliathin tie jatkui miltei yhtä suorana kuin kiristynyt nauha aina vain alas ja länteen. Siellä kaukana, varjoon kietoutuneen suruisan Gondorin takana aurinko laski juuri, ja se oli löytänyt suuren hitaasti vyöryvän pilven paarivaatteen liepeen ja vajosi nyt kohti vielä varjeltunutta Merta. Hetken kestävä hehku osui valtavaan istuvaan hahmoon, yhtä tyyneen ja juhlalliseen kuin Argonathin suuret kivikuninkaat. Vuodet olivat nakertaneet sitä ja raa'at kädet pahoinpidelleet. Sen pää puuttui, ja sen tilalle oli pahanilkisesti pantu pyöreä karkeasti hakattu kivi, jonka raakalaisten kädet olivat töhrineet irvistävän naaman näköiseksi. Otsasta tuijotti yksi ainoa suuri punainen silmä. Veistoksen polvissa ja mahtavassa istuimessa ja kaikkialla jalustassa oli tarkoituksettomia naarmuja ja niiden seassa Mordorin matomaisen väen käyttämiä iljettäviä merkkejä.
Äkkiä Frodo näki vanhan kuninkaan pään vaakasuorien valon säteiden sattuessa siihen: se lojui pois heitettynä tien vieressä. "Katso Sam", hän huudahti, sillä järkytys sai hänet taas puhumaan. "Katso! Kuninkaalla on taas kruunu!"
Silmät olivat ontot ja kaiverrettu parta murtunut, mutta korkean vakavan otsan ympärillä oli kullan ja hopean hohtoinen kruunu. Suikertava kasvi jonka kukat olivat kuin pieniä valkeita tähtiä oli kietoutunut sen kulmille kuin kuolleen kuninkaan kunniaksi ja sen kivisten hiusten halkeamissa loistivat keltaiset maksaruohot. "Ne eivät voi hallita ikuisesti!" sanoi Frodo. Ja sitten äkkiä oli lyhyt välähdys ohi. Aurinko valahti alas ja katosi, ja musta yö laskeutui kuin lamppu olisi peitetty.
Aivan huikeaa kieltä - Tolkienilta, ja arvaan, noista upeista alkusoinnuista ja suomen kielen keinovarojen lähes naurettavan monisävyisestä hyödyntämisestä, että myös tai ennen kaikkea Kersti Juvalta. Tietysti jakso on ladattu täyteen pateettista symboliikkaa, joka rinnastuu kaikenlaisiin tilanteisiin, missä hyvä lähtee altavastaajana taisteluun pahaa vastaan ja toivoa koetetaan elätellä.
Tämä dramaattinen nostatus on asetettu tarkoin harkiten juuri oikeaan tarinan taitteeseen - sillä seuraavaksi Mordor.
keskiviikko 17. tammikuuta 2018
Kielletty lampi
Aamuyöstä Faramir tulee herättämään Frodon tyypillisen mystisesti asiansa ilmaisten - kuuta pitäisi katsella, ja kysyä neuvoa "eräästä asiasta". Frodo lähtee ulos gondorilaisen mukana, ja Sam seuraa tottakai varjona perässä. Kiivetään käytäviä ja portaita jyrkästi ylöspäin.
Korkealla vesiputouksen yläpuolella nähdään sitten täysikuun eepillinen lasku Gondorin vanhojen maiden yllä - jopa aavistus Valkoisista vuorista (lonkalta sanoisin kyllä, että Tolkienilla on aika reteä käsitys siitä, miten kauas erilaisilta kallionhuipuilta voi nähdä, varsinkin yöaikaan, vaikka sitten täysikuun valossakin). Mutta tämä ei tietenkään ole Faramirin varsinainen asia. Klonkku on tavalla tai toisella päätynyt kalalle vesiputouksen juurelle, ja sen rangaistus kätkettyyn paikkaan tunkeutumisesta on oleva kuolema. Faramirin jousimiehellä on jo nuoli tulilla. Ampumiskäskyä Faramir tivaa Frodolta, joka kieltää. Samhan olisi päinvastaista mieltä, eli jo Kalmansoiden laidalla ilmennyt ero hobittien suhtautumisessa näkyy edelleen. Näppärää sanailua seuraa, kun Klonkun bisneksistä puhuttaessa Frodo paljastaa ohimennen tämän entiseksi Sormuksen kantajaksi, mutta lausahtaa sitten Klonkun kielletylle lammelle tuoneen ylivoimaisen mielihalun olevan kuitenkin kalan himo.
Onko Klonkku todella tullut kalastamaan juuri tänne aivan sattumalta? Siihen Tolkien ei anna selvää vastausta, mutta oletan Sormuksen vetävän Klonkkua puoleensa ihan tiedostamattomallakin tasolla. Gondorilaisten turvapaikasta se ei selvästikään tiedä. Tässäkin asiassa Faramir päättää luottaa Frodoon, joka tosin tehostaa argumenttiaan hieman marttyyrimaisella "voitte sitten ampua minut, jos petän luottamuksenne" -retoriikalla. Näin Frodon tehtäväksi jää joka tapauksessa lähestyä Klonkkua muka yksin ja houkutella se Faramirin miesten vangiksi. Hänellä on tosin itselläänkin ohimenevä kiusaus antaa ampua otus, mutta Frodon päässä moraaliset palikat ovat lopulta kuitenkin selvässä järjestyksessä: Klonkku on nyt hänen palvelijansa, ja palvelijalla on tietyt oikeudet isäntäänsä nähden, vaikka palvelisikin pelosta. Tässä puhuu brittiherrasmies, asemastaan mutta myös siihen liittyvistä velvollisuuksista tietoinen. Palvelija on tiukkarajainen kategoria, johon pääseminen oikeuttaa asioihin - ja Frodo katsoo Klonkun todella palvelleen itseään ratkaisevankin hyödyllisellä tavalla. Sen todelliset motiivit ovat toissijaisia.
Klonkun pyydystäminen juonen avulla inhottaakin Frodoa, vaikka hän tiedostaa kyseessä olevan myös ainoa keino pelastaa sen henki. Klonkku ei tätä tule tajuamaan, ja voikin nähdä kohtauksen merkitsevän ratkaisevaakin käännettä, jossa se menettää lopullisesti mahdollisuutensa tulla taas Smeagoliksi. Epäluulo ja pelko Aarteen menettämisestä ikiajoiksi saavat Klonkussa vallan, eikä se osaa hahmottaa myöskään Frodon ja Samin suhdetta, vaan haluaisi jälkimmäisestä eroon siinä missä ilkeistä ihmisistäkin. Eipä Frodokaan tässä hahmota aivan kaikkea, mitä Klonkun mielessä liikkuu, ja brittiherrasmiehen usko alaluokkien valistumiseen, kun niitä tarpeeksi valistetaan ja moraalikasvatetaan, elää hänessä sitkeänä.
Faramirilla taas ei ole mitään tarvetta edes yrittää ymmärtää Klonkkua. Hän on omasta näkökulmastaan armollinen jo antaessaan väärään paikkaan eksyneen kurjan otuksen elää. Näiden kahden välisessä lyhyessä kohtauksessa Tolkien alleviivaa ylevän ja alhaisen ristiriitaa tappiin asti. Raakaa kalaa mutustava Klonkku on peruuttamattomasti valistuksen ulottumattomissa, vaikka kykeneekin pelon kirvoittamaan uskottavaan nöyristelyyn.
Faramirin "ankara, mutta armollinen" linja tuottaa lopputulemaksi joka tapauksessa sen, että Frodo saa oikeuden kulkea Gondorissa vapaasti vuoden ja päivän ajan, samoin Klonkku niin kauan kuin pysyy tämän seurassa; muutoin se on kuolemantuomion alainen.
Seuraava, tämän luvun viimeinen kysymys koskee sitten sitä, mihin Klonkkua oikeastaan tarvitaan, onko sen säästämisellä muitakin motiiveja kuin armeliaisuus. Frodon näkemyksen mukaan on: hän pitää Klonkkua edelleen parhaana toivonaan, mitä tulee Mordoriin pääsemiseen. Kun Faramir kuulustelee Klonkusta esiin Cirith Ungolin nimen, nostaa hän välittömästi karvansa pystyyn ja suosittelee ehdottomasti pysymään pahamaineisesta solasta kaukana. Mutta ei Faramirkaan osaa perustella näkemystään muulla kuin epämääräisillä huhuilla ja Minas Morgulin kammotun tornin läheisyydellä, ja on tietysti totta, ettei kukaan ole nostanut esiin parempiakaan tapoja luovia Mustaan maahan. Faramirin perusnäkemyksen mukaan sinne ei tietysti pitäisi mennäkään, mutta hän kuitenkin alistuu Frodon perusteluun, että kaikki muut vaihtoehdot ovat tuhoisia. Lopulta Frodo ja Sam eivät siis kostu Faramirin tapaamisesta välittömällä lähitähtäimellä juuri muuta kuin hetken lepotauon, mikä on tietysti tässä vaiheessa arvokas asia sekin, niin heille kuin lukijalle.
Korkealla vesiputouksen yläpuolella nähdään sitten täysikuun eepillinen lasku Gondorin vanhojen maiden yllä - jopa aavistus Valkoisista vuorista (lonkalta sanoisin kyllä, että Tolkienilla on aika reteä käsitys siitä, miten kauas erilaisilta kallionhuipuilta voi nähdä, varsinkin yöaikaan, vaikka sitten täysikuun valossakin). Mutta tämä ei tietenkään ole Faramirin varsinainen asia. Klonkku on tavalla tai toisella päätynyt kalalle vesiputouksen juurelle, ja sen rangaistus kätkettyyn paikkaan tunkeutumisesta on oleva kuolema. Faramirin jousimiehellä on jo nuoli tulilla. Ampumiskäskyä Faramir tivaa Frodolta, joka kieltää. Samhan olisi päinvastaista mieltä, eli jo Kalmansoiden laidalla ilmennyt ero hobittien suhtautumisessa näkyy edelleen. Näppärää sanailua seuraa, kun Klonkun bisneksistä puhuttaessa Frodo paljastaa ohimennen tämän entiseksi Sormuksen kantajaksi, mutta lausahtaa sitten Klonkun kielletylle lammelle tuoneen ylivoimaisen mielihalun olevan kuitenkin kalan himo.
Onko Klonkku todella tullut kalastamaan juuri tänne aivan sattumalta? Siihen Tolkien ei anna selvää vastausta, mutta oletan Sormuksen vetävän Klonkkua puoleensa ihan tiedostamattomallakin tasolla. Gondorilaisten turvapaikasta se ei selvästikään tiedä. Tässäkin asiassa Faramir päättää luottaa Frodoon, joka tosin tehostaa argumenttiaan hieman marttyyrimaisella "voitte sitten ampua minut, jos petän luottamuksenne" -retoriikalla. Näin Frodon tehtäväksi jää joka tapauksessa lähestyä Klonkkua muka yksin ja houkutella se Faramirin miesten vangiksi. Hänellä on tosin itselläänkin ohimenevä kiusaus antaa ampua otus, mutta Frodon päässä moraaliset palikat ovat lopulta kuitenkin selvässä järjestyksessä: Klonkku on nyt hänen palvelijansa, ja palvelijalla on tietyt oikeudet isäntäänsä nähden, vaikka palvelisikin pelosta. Tässä puhuu brittiherrasmies, asemastaan mutta myös siihen liittyvistä velvollisuuksista tietoinen. Palvelija on tiukkarajainen kategoria, johon pääseminen oikeuttaa asioihin - ja Frodo katsoo Klonkun todella palvelleen itseään ratkaisevankin hyödyllisellä tavalla. Sen todelliset motiivit ovat toissijaisia.
Klonkun pyydystäminen juonen avulla inhottaakin Frodoa, vaikka hän tiedostaa kyseessä olevan myös ainoa keino pelastaa sen henki. Klonkku ei tätä tule tajuamaan, ja voikin nähdä kohtauksen merkitsevän ratkaisevaakin käännettä, jossa se menettää lopullisesti mahdollisuutensa tulla taas Smeagoliksi. Epäluulo ja pelko Aarteen menettämisestä ikiajoiksi saavat Klonkussa vallan, eikä se osaa hahmottaa myöskään Frodon ja Samin suhdetta, vaan haluaisi jälkimmäisestä eroon siinä missä ilkeistä ihmisistäkin. Eipä Frodokaan tässä hahmota aivan kaikkea, mitä Klonkun mielessä liikkuu, ja brittiherrasmiehen usko alaluokkien valistumiseen, kun niitä tarpeeksi valistetaan ja moraalikasvatetaan, elää hänessä sitkeänä.
Faramirilla taas ei ole mitään tarvetta edes yrittää ymmärtää Klonkkua. Hän on omasta näkökulmastaan armollinen jo antaessaan väärään paikkaan eksyneen kurjan otuksen elää. Näiden kahden välisessä lyhyessä kohtauksessa Tolkien alleviivaa ylevän ja alhaisen ristiriitaa tappiin asti. Raakaa kalaa mutustava Klonkku on peruuttamattomasti valistuksen ulottumattomissa, vaikka kykeneekin pelon kirvoittamaan uskottavaan nöyristelyyn.
Faramirin "ankara, mutta armollinen" linja tuottaa lopputulemaksi joka tapauksessa sen, että Frodo saa oikeuden kulkea Gondorissa vapaasti vuoden ja päivän ajan, samoin Klonkku niin kauan kuin pysyy tämän seurassa; muutoin se on kuolemantuomion alainen.
Seuraava, tämän luvun viimeinen kysymys koskee sitten sitä, mihin Klonkkua oikeastaan tarvitaan, onko sen säästämisellä muitakin motiiveja kuin armeliaisuus. Frodon näkemyksen mukaan on: hän pitää Klonkkua edelleen parhaana toivonaan, mitä tulee Mordoriin pääsemiseen. Kun Faramir kuulustelee Klonkusta esiin Cirith Ungolin nimen, nostaa hän välittömästi karvansa pystyyn ja suosittelee ehdottomasti pysymään pahamaineisesta solasta kaukana. Mutta ei Faramirkaan osaa perustella näkemystään muulla kuin epämääräisillä huhuilla ja Minas Morgulin kammotun tornin läheisyydellä, ja on tietysti totta, ettei kukaan ole nostanut esiin parempiakaan tapoja luovia Mustaan maahan. Faramirin perusnäkemyksen mukaan sinne ei tietysti pitäisi mennäkään, mutta hän kuitenkin alistuu Frodon perusteluun, että kaikki muut vaihtoehdot ovat tuhoisia. Lopulta Frodo ja Sam eivät siis kostu Faramirin tapaamisesta välittömällä lähitähtäimellä juuri muuta kuin hetken lepotauon, mikä on tietysti tässä vaiheessa arvokas asia sekin, niin heille kuin lukijalle.
sunnuntai 7. tammikuuta 2018
Lännen ikkuna
Tässä luvussa päästään sitten kunnolla tekemisiin päällikkö Faramirin kanssa. Alussa uniltaan vasta herännyt Sam kuuntelee tämän ja isäntänsä kuulusteluksi taipuvaa keskustelua, jonka keskiössä on edelleen Boromirin kohtalo. Myös "Isildurin turmasta" ja Elendilin miekasta puhutaan, ja Gondorin vallanperimykseen liittyviä seikkoja sivutaan taas vaihteeksi. Tilanne on ymmärrettävästi jännittynyt, ja kumpikin osapuoli salaa asianhaaroja toiselta. Ei kaikkea kuitenkaan: siinä missä gondorilaiset kuulevat vallanperijäehdokkaan ilmaantumisesta vasta nyt, saavat hobitit puolestaan tietää Boromirin kuolemasta.
Heidän suhtautumistaan leimaa silti turhautuminen siihen ajatukseen, että nämä periaatteessa omaa puolta edustavat tyypit ovat estämässä toteuttamasta Sitä Kaikkein Tärkeintä Tehtävää, jonka tarkkaa luonnetta ei kuitenkaan voi paljastaa. Poliittisia kiemuroita vähemmän skarpisti havainnoiva Sam saa taas toimia koomisena sivuhahmona töpsähtäessään vielä puoliunessa keskelle kohtausta pomottamaan ja ohjeistamaan Faramiria. Tämä suhtautuu kuitenkin "huvittuneen lempeästi" ja kertoo varmuudeksi sukulaisuudestaan Boromiriin ja mystisestä, Anduinin rannassa sattuneesta kohtauksesta, joka hänet velipojan kuolemasta vakuutti. Faramirin harkitseva, melankoliaan taipuvainen luonne piirretään melko tiiviin sivumäärän puitteissa hienosti. Uskoo hänet Boromirin veljeksikin, ilmeisistä eroavaisuuksista huolimatta: heidän persoonansa ovat saman marttyyriyteen vivahtavan ylpeyden kääntöpuolia, kumpikin ominaisia ja uskottavia auringonlaskun kansan eliitin edustajille.
Faramirin erityisluonnetta kansansa ja perheensä ja aikakautensa edustajana korostaa toki sekin, että hän puhuu arvostavasti, joskin mystifioiden Lórienista. Tämä asettaa tietysti hänet heti jonkinlaisen sivistysperiaatteen edustajaksi suhteessa aiemmin kohdattujen ihmisten kommentteihin aiheesta. Hän osaa myös asetella Saattueen hajoamisen jälkeisten tapahtumien palapelinpaloja sujuvasti paikoilleen. Frodon pelko koko Saattueen tuhoutumisesta on loogisesti perusteeton, koska joku on kuitenkin varustanut Boromirin viimeiselle matkalleen. Viimeistään tässä vaiheessa potentiaalisesti jännitteinen tilanne kääntyy vaarattomaksi, ja Faramirin - ei nyt tarjous, vaan oikeastaan ilmoitus - hobittien viemisestä yöksi sissien salaiseen turvapaikkaan vaikuttaa ilman muuta mahdollisuudelta, ei uhalta.
Matkalla mestoille Frodo ja Faramir käyvät yksityiskeskustelun, jonka kuluessa ensin mainittu paljastaa jälkimmäiselle lisää seikkoja, mm. Gandalfin kuoleman, mutta ennen kaikkea käy ilmi, että Faramir on ymmärtänyt vielä aiemmin kerrottua enemmänkin asioista, tai siis lähinnä Isildurin Turman luonteesta. Faramir ymmärtää koko peruskuvion: kyse on mahtiaseesta, jonka hän voisi nyt ottaa väkivalloin, mutta jota mielihalua hänen on vastustettava - ja tuntee lisäksi historian riittävän hyvin osatakseen jäljittää koko kuvion juuret sinne Dagorladin kentille. Ei silti ole ihme, että Frodo on edelleen varuillaan, muistelee Boromirin viime toimia ja vertailee veljesten yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia keskenään tavalla, joka ei vielä aseta vaakakuppia selvästi jälkimmäisten eduksi. Ei hän näytä myöskään suostuvan vielä uskomaan, etteikö koko Saattue olisi tuhoutunut ja viimeinen toivo hänen ja Samin epätoivoisessa matkassa.
Entäpä Klonkku? Siitä ei olla puhuttu, mutta ohimennen Tolkien muistuttaa lukijaa, ettei se ole myöskään tarinasta kadonnut. Sam näkee ohimennen metsässä jotakin, mikä saattoi olla Klonkku, ja koska saattoi olla, myös tietysti on.
Sitten aletaan tulla turvapaikkaan. Ollaan kiivetty ylemmäs Ithilienin idyllisissä kallioisissa metsissä, ja päämäärän lähestyessä on hobittien silmät sidottava. Faramirin saatesanoista käy taas ilmi, millainen loukkaus ja epäluottamuksenosoitus tämä Keski-Maassa lähtökohtaisesti on, mutta hobitit eivät kuitenkaan mukise täällä sen enempää kuin Lórienissakaan. Hieman huvittava on Faramirin toteamus, että hän voisi luottaa näiden pitävän silmät kiinni vapaaehtoisestikin, mutta kompastuessa ne voisivat aueta vahingossa. No, turvallisesti hobitit kuitenkin saatellaan Lännen Ikkunalle, jonne saavutaan kätevästi juuri, kun auringonlasku sävyttää luolansuun vieressä olevan vesiputouksen ihanin jalokivisävyin. Uuh, syvää toismaailmallista kauneutta, osa x!
Henneth Annûn mainitaankin kauneimmaksi kaikista Ithilienin monista vesiputouksista. Vaatimattomammin sanoin Faramir luonnehtii miestensä suureen luolaan rakentamaa tukikohtaa, mutta ihan 4/5 Olavinlinnan juhlasalilta tuo kuvauksen perusteella vaikuttaa. Tottakai aletaan valmistella teoksen seuraavaa kovan luokan illallista, jota ennen edelleen uupuneilla hobiteilla olisi tilaisuus nukkua, mutta Sam ei aio antaa vartiotehtävästään tuumaakaan periksi. Eikä hän nukukaan, toisin kuin Frodo. Kun hobitteja tullaan herättämään, herättää Sam hilpeyttä pesemällä päänsä hänelle tuodussa vesivadissa. Lisää tapakulttuurin kuvausta saadaan, kun hobitit eivät tunne gondorilaisten kieltämättä aika rasittavalta kuulostavaa tapaa katsoa mystiseen länteen ennen ruoka- ja juomahommia. "Jos olemme vieraisilla, kumarramme isännälle ja syötyämme nousemme häntä kiittämään", kuvaa nolostunut Frodo hobittien tottumuksia samaa aihepiiriä koskien, ja kyllähän nuo astetta vähemmän Nightwish-henkisiltä kuulostavat.
Ateria sisältää myös viiniä, joten tuloksena on nousuhumala, joka näyttäisi vaikuttavan ennen muuta Samiin, ihmekös kun ei ole pahemmin nukkunut viime aikoina. Jää toki myös vaikutelma, että kierroksia jaellaan kaikille samaa tahtia, mikä antaa loogisesti ajatellen etulyöntiaseman aavistuksen raskastekoisemmille ihmismiehille. No mutta keskusteluahan pikkukänni vain piristää, eikä ainakaan Frodo tingi silti varovaisuudesta. Morian tapahtumista puhutaan, ja Faramir vetää pikaluennon gondorilaisten historiasta ja suhteesta ala-arvoisempiin kansoihin. Hän viittailee puheessaan tiuhaan myös Boromiriin, ja mikseipä viittaisi, tekeehän hän surutyötä veljensä kuoleman tiimoilta. Frodo vaan ei oikein ole sellaisessa asemassa, että voisi lähteä osanottohommiin ihan vilpittömästi. Kevyt ohipuhumisen tuntu vallitsee.
Siis vain siihen asti, että Sam alkaa päästä tarpeeksi huppeliin. Tilanteen eskaloituminen alkaa suht harmittomana jatkeena Faramirin historiantunnille, kun kaiken rappeutumisen kehitystä käsitellään Samin keskustelunavauksen seurauksena ihmisten ja haltioiden suhteen näkövinkkelistä, mutta sitten Galadrieliä koskevan dialoginpätkän seurauksena Sam on ottaa puheeksi Boromirin väärässä sävyssä, ja yrittäessään paikata mokaansa tulee maininneeksi Sormuksen ihan nimeltä. Frodo kauhistuu, ja Faramir vetää tyylipuhtaan "saan tietää Sormuksien Sormuksen olevan ulottuvillani" -esityksen, puhuu verkkaisesti ja hiljaa ja hymyilee oudosti, heittää uhkaavat läpät tyyliin "täällä erämaassa jossa olette minun armoillani" ja "mikä mahtava tilaisuus minulle osoittaa kykyni" ja vieläpä nousee seisomaan kookkaana ja ankarana ja silmät kiiluen. Tätä lukiessa tekee toki mieli kieriskellä naurusta lattialla, ja edelleen silloinkin, kun Faramir istuu takaisin alas ja käy hiljaiseksi ja nöyräksi ja toistaa aiemman lupauksensa, ettei mokomaan vekottimeen koskisi, vaikka sen maantien laidasta löytäisi.
Onhan se varmaan ollut Tolkienille aika vaikeaa yrittää kirjoittaa näinkin monta kohtausta, jossa joku Frodoa mahtavampi saa Sormuksen tarjolle, mutta ymmärtää kieltäytyä siitä. Boromirin aito himo aihetta kohtaan on juonellisesti virkistävä poikkeus joukossa.
Luvun lopussa lopen uupuneeksi tunnekuohun voimasta käynyt Frodo sitten paljastaa Faramirille vielä varsinaisen, Tuomiorotkoon liittyvän päämääränsäkin. Juuri suurempaa luottamuksenosoitusta ei kai tässä tilanteessa voisi olla. Vaan niinpä on Samkin tullut siihen tulokseen, että Faramir on mies parasta lajia ja suorastaan velhomainen. Nyt hänen läsnäollessaan uskaltaa nukkuakin.
Matkan viimeinen rento illallinen on nautittu, matkan synkin vaihe on valmis alkamaan. Lännen ikkuna on yksi teoksen "tolkienmaisimmista" luvuista, siinä puhutaan, syödään ja juodaan, ruoditaan muinaishistoriaa ja preesensin ongelmia ja annetaan tilanteen eskaloitua pseudouhkaaviin sävyihin. Näitä lukee aina mielikseen. Ankeampaa on edessä.
Heidän suhtautumistaan leimaa silti turhautuminen siihen ajatukseen, että nämä periaatteessa omaa puolta edustavat tyypit ovat estämässä toteuttamasta Sitä Kaikkein Tärkeintä Tehtävää, jonka tarkkaa luonnetta ei kuitenkaan voi paljastaa. Poliittisia kiemuroita vähemmän skarpisti havainnoiva Sam saa taas toimia koomisena sivuhahmona töpsähtäessään vielä puoliunessa keskelle kohtausta pomottamaan ja ohjeistamaan Faramiria. Tämä suhtautuu kuitenkin "huvittuneen lempeästi" ja kertoo varmuudeksi sukulaisuudestaan Boromiriin ja mystisestä, Anduinin rannassa sattuneesta kohtauksesta, joka hänet velipojan kuolemasta vakuutti. Faramirin harkitseva, melankoliaan taipuvainen luonne piirretään melko tiiviin sivumäärän puitteissa hienosti. Uskoo hänet Boromirin veljeksikin, ilmeisistä eroavaisuuksista huolimatta: heidän persoonansa ovat saman marttyyriyteen vivahtavan ylpeyden kääntöpuolia, kumpikin ominaisia ja uskottavia auringonlaskun kansan eliitin edustajille.
Faramirin erityisluonnetta kansansa ja perheensä ja aikakautensa edustajana korostaa toki sekin, että hän puhuu arvostavasti, joskin mystifioiden Lórienista. Tämä asettaa tietysti hänet heti jonkinlaisen sivistysperiaatteen edustajaksi suhteessa aiemmin kohdattujen ihmisten kommentteihin aiheesta. Hän osaa myös asetella Saattueen hajoamisen jälkeisten tapahtumien palapelinpaloja sujuvasti paikoilleen. Frodon pelko koko Saattueen tuhoutumisesta on loogisesti perusteeton, koska joku on kuitenkin varustanut Boromirin viimeiselle matkalleen. Viimeistään tässä vaiheessa potentiaalisesti jännitteinen tilanne kääntyy vaarattomaksi, ja Faramirin - ei nyt tarjous, vaan oikeastaan ilmoitus - hobittien viemisestä yöksi sissien salaiseen turvapaikkaan vaikuttaa ilman muuta mahdollisuudelta, ei uhalta.
Matkalla mestoille Frodo ja Faramir käyvät yksityiskeskustelun, jonka kuluessa ensin mainittu paljastaa jälkimmäiselle lisää seikkoja, mm. Gandalfin kuoleman, mutta ennen kaikkea käy ilmi, että Faramir on ymmärtänyt vielä aiemmin kerrottua enemmänkin asioista, tai siis lähinnä Isildurin Turman luonteesta. Faramir ymmärtää koko peruskuvion: kyse on mahtiaseesta, jonka hän voisi nyt ottaa väkivalloin, mutta jota mielihalua hänen on vastustettava - ja tuntee lisäksi historian riittävän hyvin osatakseen jäljittää koko kuvion juuret sinne Dagorladin kentille. Ei silti ole ihme, että Frodo on edelleen varuillaan, muistelee Boromirin viime toimia ja vertailee veljesten yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia keskenään tavalla, joka ei vielä aseta vaakakuppia selvästi jälkimmäisten eduksi. Ei hän näytä myöskään suostuvan vielä uskomaan, etteikö koko Saattue olisi tuhoutunut ja viimeinen toivo hänen ja Samin epätoivoisessa matkassa.
Entäpä Klonkku? Siitä ei olla puhuttu, mutta ohimennen Tolkien muistuttaa lukijaa, ettei se ole myöskään tarinasta kadonnut. Sam näkee ohimennen metsässä jotakin, mikä saattoi olla Klonkku, ja koska saattoi olla, myös tietysti on.
Sitten aletaan tulla turvapaikkaan. Ollaan kiivetty ylemmäs Ithilienin idyllisissä kallioisissa metsissä, ja päämäärän lähestyessä on hobittien silmät sidottava. Faramirin saatesanoista käy taas ilmi, millainen loukkaus ja epäluottamuksenosoitus tämä Keski-Maassa lähtökohtaisesti on, mutta hobitit eivät kuitenkaan mukise täällä sen enempää kuin Lórienissakaan. Hieman huvittava on Faramirin toteamus, että hän voisi luottaa näiden pitävän silmät kiinni vapaaehtoisestikin, mutta kompastuessa ne voisivat aueta vahingossa. No, turvallisesti hobitit kuitenkin saatellaan Lännen Ikkunalle, jonne saavutaan kätevästi juuri, kun auringonlasku sävyttää luolansuun vieressä olevan vesiputouksen ihanin jalokivisävyin. Uuh, syvää toismaailmallista kauneutta, osa x!
Henneth Annûn mainitaankin kauneimmaksi kaikista Ithilienin monista vesiputouksista. Vaatimattomammin sanoin Faramir luonnehtii miestensä suureen luolaan rakentamaa tukikohtaa, mutta ihan 4/5 Olavinlinnan juhlasalilta tuo kuvauksen perusteella vaikuttaa. Tottakai aletaan valmistella teoksen seuraavaa kovan luokan illallista, jota ennen edelleen uupuneilla hobiteilla olisi tilaisuus nukkua, mutta Sam ei aio antaa vartiotehtävästään tuumaakaan periksi. Eikä hän nukukaan, toisin kuin Frodo. Kun hobitteja tullaan herättämään, herättää Sam hilpeyttä pesemällä päänsä hänelle tuodussa vesivadissa. Lisää tapakulttuurin kuvausta saadaan, kun hobitit eivät tunne gondorilaisten kieltämättä aika rasittavalta kuulostavaa tapaa katsoa mystiseen länteen ennen ruoka- ja juomahommia. "Jos olemme vieraisilla, kumarramme isännälle ja syötyämme nousemme häntä kiittämään", kuvaa nolostunut Frodo hobittien tottumuksia samaa aihepiiriä koskien, ja kyllähän nuo astetta vähemmän Nightwish-henkisiltä kuulostavat.
Ateria sisältää myös viiniä, joten tuloksena on nousuhumala, joka näyttäisi vaikuttavan ennen muuta Samiin, ihmekös kun ei ole pahemmin nukkunut viime aikoina. Jää toki myös vaikutelma, että kierroksia jaellaan kaikille samaa tahtia, mikä antaa loogisesti ajatellen etulyöntiaseman aavistuksen raskastekoisemmille ihmismiehille. No mutta keskusteluahan pikkukänni vain piristää, eikä ainakaan Frodo tingi silti varovaisuudesta. Morian tapahtumista puhutaan, ja Faramir vetää pikaluennon gondorilaisten historiasta ja suhteesta ala-arvoisempiin kansoihin. Hän viittailee puheessaan tiuhaan myös Boromiriin, ja mikseipä viittaisi, tekeehän hän surutyötä veljensä kuoleman tiimoilta. Frodo vaan ei oikein ole sellaisessa asemassa, että voisi lähteä osanottohommiin ihan vilpittömästi. Kevyt ohipuhumisen tuntu vallitsee.
Siis vain siihen asti, että Sam alkaa päästä tarpeeksi huppeliin. Tilanteen eskaloituminen alkaa suht harmittomana jatkeena Faramirin historiantunnille, kun kaiken rappeutumisen kehitystä käsitellään Samin keskustelunavauksen seurauksena ihmisten ja haltioiden suhteen näkövinkkelistä, mutta sitten Galadrieliä koskevan dialoginpätkän seurauksena Sam on ottaa puheeksi Boromirin väärässä sävyssä, ja yrittäessään paikata mokaansa tulee maininneeksi Sormuksen ihan nimeltä. Frodo kauhistuu, ja Faramir vetää tyylipuhtaan "saan tietää Sormuksien Sormuksen olevan ulottuvillani" -esityksen, puhuu verkkaisesti ja hiljaa ja hymyilee oudosti, heittää uhkaavat läpät tyyliin "täällä erämaassa jossa olette minun armoillani" ja "mikä mahtava tilaisuus minulle osoittaa kykyni" ja vieläpä nousee seisomaan kookkaana ja ankarana ja silmät kiiluen. Tätä lukiessa tekee toki mieli kieriskellä naurusta lattialla, ja edelleen silloinkin, kun Faramir istuu takaisin alas ja käy hiljaiseksi ja nöyräksi ja toistaa aiemman lupauksensa, ettei mokomaan vekottimeen koskisi, vaikka sen maantien laidasta löytäisi.
Onhan se varmaan ollut Tolkienille aika vaikeaa yrittää kirjoittaa näinkin monta kohtausta, jossa joku Frodoa mahtavampi saa Sormuksen tarjolle, mutta ymmärtää kieltäytyä siitä. Boromirin aito himo aihetta kohtaan on juonellisesti virkistävä poikkeus joukossa.
Luvun lopussa lopen uupuneeksi tunnekuohun voimasta käynyt Frodo sitten paljastaa Faramirille vielä varsinaisen, Tuomiorotkoon liittyvän päämääränsäkin. Juuri suurempaa luottamuksenosoitusta ei kai tässä tilanteessa voisi olla. Vaan niinpä on Samkin tullut siihen tulokseen, että Faramir on mies parasta lajia ja suorastaan velhomainen. Nyt hänen läsnäollessaan uskaltaa nukkuakin.
Matkan viimeinen rento illallinen on nautittu, matkan synkin vaihe on valmis alkamaan. Lännen ikkuna on yksi teoksen "tolkienmaisimmista" luvuista, siinä puhutaan, syödään ja juodaan, ruoditaan muinaishistoriaa ja preesensin ongelmia ja annetaan tilanteen eskaloitua pseudouhkaaviin sävyihin. Näitä lukee aina mielikseen. Ankeampaa on edessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)