Yrttejä ja jänispataa

Hieman yllättävä otsikko luvulla, ottaen huomioon, millaisissa tunnelmissa viime ajat ollaan liikuttu! Yrttejä ja jänispataa maistuu lukijan suuhunkin herkulliselta Kalmansoiden mädänlöyhkän ja Mordorin tuhkien jälkeen. Otsikko heijastelee myös tosiasiallista, väliaikaista maisemanvaihdosta, johon Tolkienin tarkkaan suunniteltu maailma tarjoaa tässä kohtaa luontevan mahdollisuuden. Pelkkä angstinen rämpiminen karusta kammottavaan vaihtelevien maiden läpi Tuomiovuorelle asti olisi ollut lukijalle liian puuduttavaa, ja juuri tässä kohtaa neljännen kirjan perusmoodista poikkeava jakso on tarinan dynamiikan kannalta vähintäänkin paikallaan.

Matkaa jatketaan taas yön selässä. Ensimmäinen aamu Mordorin porteilta lähdön jälkeen paljastaa jo aivan erilaisen maiseman: korkeita mäntyrykelmiä, raikasta ja tuoksuvaa ilmaa. Selityskin kerrotaan: nämä maat ovat olleet Mustan Ruhtinaan vallan alla vasta vähän aikaa. Vanha eteläntie kulkee läpi Ithilieninä ennen tunnetun maan - "kaunis maa täynnä kumpuilevia metsiä ja vuolaita virtoja", Tolkien luonnehtii. Kun hobitit toisen matkayön jälkeen aamunkoitteessa kääntyvät tieltä sen edetessä jyrkkään kallioleikkaukseen, kuvataan seutua tarkemmin. Yrtintuoksuinen ilma ja sypressien kaltaiset puut - sekä muut, hobiteille tuntemattomat - viittaavat välimerellisiin maisemiin, minkä Ithilienin maantieteellinen sijaintu luontevasti mahdollistaakin.

Ithilien, Gondorin puutarha, nyt asumaton, mutta silti entisellään: suloinen kuin hajahapsi metsänneito, Tolkien romantisoi tavalla, joka kertoo paljon hänestä romantikkona. Se on keskeisiltä osiltaan luontoromantiikkaa, ja romantillisinta hänelle on "välimallin luonto", joka ei ole pelottavaa erämaata, mutta ei myöskään täysin kesytettyä viljelysmaata. Lempeiden puiden ja pienten purojen maisema on erityisen romanttista.

Kuvatessaan oliivipuita, laakeripensaita, salvioita ja meirameja alkaa Tolkien kuulostaa jo keittokirjan tekijältä, ja kyllähän lukijankin, ainakin kaltaiseni kreikkalaisen keittiön suuren rakastajan, kieli alkaa vettyä entisestään. Koska siihen ruoanlaittoon oikein päästään?! No, ei aivan vielä, kun ei ole mitään laitettavaakaan. Ensin löytyy lampi, jossa peseytyä ja josta juoda, sitten tarvitaan leiripaikka. Sitä etsiessä törmätään tuoreisiin taistelun ja pahuuden jälkiin tarpeellisena muistutuksena siitä, että kovin turvassa ei kuitenkaan olla.

Samilla on ruoka kuitenkin jo mielessä, varmasti osittain ihan hedonistisista syistä, mutta on hänellä pointtikin: turha tuhlata vähäisiä matkaeväitä, jos kerrankin ollaan paikassa, josta saattaa irrota tuoretta syötävää. Niinpä hän laittaa Klonkun asialle, selvittämään epämääräisehköin toimintaohjein varustettuna, löytyisikö mestoilta ruoanpuolta. Klonkkuhan ei sinänsä pidä tästä tuoksuvasta maasta lainkaan, se on ehdollistunut vuosisatojen aikana melkein päinvastaisiin ympäristöihin kuin elävään luontoon, mutta sillä on hobittejakin kovempi nälkä ja edelleen miellyttämisenhaluinen vaihde päällä, joten se lähtee nuuskimaan ruokaa. Pian se tuokin saaliinaan kaksi jänistä.

Ne kelpaavat Samille, joka käskyttää Klonkkua seuraavaksi vedenhakuun, kun ei tohdi herättää nukkuvaa Frodoa tai uskalla jättää häntä yksin. Sam taas tekee tulen, ja kun Klonkku lopulta ymmärtää hänen aikeensa, syntyy ristiriita. Klonkun mielestä a) tulen sytyttäminen on vaarallista b) hyvän lihan keittäminen hulluutta. Tässä kohtauksessa Sam toimii kieltämättä varsin epädiplomaattisesti katsoessaan jänisten olevan nyt hänen tehdä niillä mitä tahtoo. Kaiken lisäksi hän yrittää saada Klonkkua keräämään jänisataan vielä yrttejä ja ehkä perunoitakin, mutta Klonkun mitta on nyt täysi ja sen antipatia hobiteista nimenomaan Samia kohtaan pintautuu. Se kieltäytyy ja häipyy omille teilleen.

No, Sam herättää Frodon, sitten syödään luvun otsikon mukainen ateria. Sam ei ole siihen tyytyväinen, pottuja ei saatu eikä ole kunnon lihalientäkään, mutta väittäisin aterian silti olevan TSH:n kulinaarinen huippukohta ohi kaikenlaisten haltioiden pitopöydissä vedettyjen eteeristen superfoodien. Kysehän on siitä, mitä taustaa vasten kattausta tarkastelee. Sitä paitsi yksikään muu eepoksen luku ei kietoudu ihan prosentteina tekstistä näin suurelta osin kokkauksen ympärille. Saa se sentään teoksen mittaan elämän perusasioista enemmän huomiota kuin seksi, mutta nähdäkseni häviää selvästi dokaamiselle.

Tolkienille tyypilliseen tapaan ruokahetken lyhyt idylli katkeaa äkillisesti, kun Sam huomaa nuotion sittenkin savuttaneen, ja sitten alkaa lähistöltä kuulua ääniä. Tulijat osuvat suoraan hobittien piilopaikkaan, ja seuraa molemmin puolin yllättynyt kohtaaminen gondorilaisten sissien kanssa. Gondorilaisten keskinäisestä sananvaihdosta selviää sellainenkin seikka, ettei maassa näinä aikoina olla juurikaan tekemisissä haltioiden kanssa, koskapa miehistä yhden mielessä käy ensin, että Frodo ja Sam saattaisivat olla sellaisia. Mutta ei sentään, haltiathan ovat kuulemma "ihanan kauniita katsella".

No, sitten käydään sananvaihto, jossa paljastuu gondorilaisten jahtaavan Klonkkua, Faramir esittäytyy ja Frodo taas selvittää heidän identiteettinsä ja matkansa väljän taustan ilman viittauksia Sormukseen. Hän tulee maininneeksi Boromirin ja tämän unen, ja Faramirin kiinnostus on alun tylyyden jälkeen sillä herätetty. Mutta gondorilaiset ovat valmistelemassa sissi-iskua Haradin miehiä vastaan, joten pidemmät puheet on säästettävä myöhempään. Kaksi miestä jätetään vartioimaan hobitteja.

Käy niin, että kallioleikkauksessa väijytetyistä eteläisistä osa pakenee juuri piilopaikan suuntaan, gondorilaiset kintereillään. Hätkähdyttävä pysäytyskuva: nuolella surmattu haradilainen suistuu kuolleena melkein piileskelijöiden päälle, ja Sam jää hetkeksi pohtimaan sellaisia kaikkiin sotiin liittyviä perimmäisiä kysymyksiä kuin että oliko juuri tämä mies todella paha, vai oliko hänet vain saatu uhkauksin tai valhein sotaretkelle.

Mutta sitten Samin huomion vie ihme, jonka hän oli jo aiemmin toivonut näkevänsä: olifantti, virallisemmin mûmak. Pelon ja raivohulluuden valtaan suistunut valtava norsueläin tömistelee metsän läpi kaiken tieltään jyräten ja molempien puolten miehiä alleen murskaten. Sen selässä keinuu "kokonainen sotatorni", joskin rymistelyssä raunioitunut - en oikein osaa hahmottaa, millaisen "sotatornin" vitun isonkaan norsun selkään voisi pystyttää, mutta näillä mennään. Ratsastajakin yrittää yhä sinnitellä hirmun selässä. Hieno on myös ohimenevä, Samin ajatusten kautta esitetty pohdinta siitä, mitä mûmakille lopulta tapahtui. Raivosiko se Suurelle Virralle asti siihen hukkuakseen, vai pääsikö pakoon? Pieni ja iso kohtaus, pieni arvoitus, taas yksi väläys tämän maailman suuruudesta.

Samin fiiliksiä olifantin kohtaamisesta voi kai kuvailla ilmauksella haltioitunut, ja epäilemättä tämä on juttu, jota hän aikanaan kertoi lastenlapsilleen kyllästymiseen asti.

Musta Portti

Tässäpä otsikko luvulle, herättää oikein sellaisen hilpeän odottavan tunnelman! Luvun alussa kuvataan nopein siveltimenvedoin, millaiselta varustukselta tämä kuuluisa uksi nyt sitten käytännössä näyttää. Ainakin aika isolta ja sellaiselta, ettei siitä oikein mennä läpi, mikäli ovivahdit eivät tätä halua.

Tämän hobitit tajuavat varsin selvästi katsellessaan vahdinvaihtoa "ruskeankeltaisen auringon" sarastaessa. Dilemma on ilmeinen: tuosta pitäisi mennä, mutta siitä ei pääse. Frodon ensimmäinen ratkaisu ongelmaan on jääräpäinen: koska tehtävänä on mennä tuosta, niin sitten yritetään mennä tuosta, vaikka siitä ei pääsekään. Jos on olemassa vain yksi tie, silloin minun on käytettävä sitä. Mitä sen jälkeen tulee, on tultava, Frodo synkistelee. Sopii miettiä kyllä sitäkin, että jos Frodo olisi noin vain päättänyt marssia Mustalle Portille koputtelemaan, mitä Sormukselle olisi silloin tapahtunut ja miten koko saaga olisi päättynyt. Tämän ymmärtää ainakin Klonkku, joka kuvaa taas eloisimmin odotettavissa olevan skenaarion: Ei Aarretta hänelle! Hän syö meidät kaikki, jos Hän saa sen Hän syö koko maailman. Sen oma parempi idea on toki Sormuksen antaminen sille itselleen.

Klonkun seuraava peliliike on vetää esiin "toinen tie". Lukija on lukenut edellisen luvun lopusta Klonkun ja Sméagolin dialogin ja osaa aavistella pahaa. Mutta jos Mordoriin kerran on mentävä, mikä tie voisi olla Mustan Portin kautta yrittämistä pahempi?

Mielenkiintoista kyllä, Tolkienin kertoja tuntuu olevan myöhemmin luvussa sitä mieltä, että Cirith Ungol on vielä pahempi - suoraan sanotaankin, että Aragorn tai Gandalf olisivat osanneet varoittaa hobitteja siitä. Mutta mikähän näiden parempi neuvo Mordoriin pääsemiseksi olisi ollut? Ainakaan minun nähdäkseni vaihtoehtoja ei oikein ole.

Ei niin, että hobiteilla olisi illuusioita Klonkun vilpittömyyden suhteen, ei edes Frodolla, jonka kohdalla Klonkun ohimennen ilmaisema ehdotus Sormuksen antamisesta sille itselleen riittää viimeistään nostamaan karvat pystyyn. Tässä Sormuksen voima vaikuttaa Frodoon taas sillä tavoin, että juuri sen omistamiseen kohdistuva uhka nostattaa hänessä epäluonteenomaista jyrkkyyttä. Hobitit nyt kumminkin ovat rutto tai kolera -tilanteessa. Klonkun kuvaus "toisen tien" tarkemmista yksityiskohdista tuntuu epäilyttävältä, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole. On luotettava vielä kerran siihen, johon ei voi luottaa. Sormuksen valtaa Klonkkuun Frodo koettaa käyttää uhkatekijänä.

Näitä pohdittaessa Mordoriin marssii lisää vähemmän miellyttävää väkeä, torvet soivat, meno on kova ja siivekkäät Mustat Ratsastajatkin pyörivät taivaalla. Hobitit ja Klonkku ovat matalassa painanteessa vain kivenheiton päässä Mustasta Portista ja Mordoriin johtavien isojen teiden risteyksestä. Saattaahan tuossa tuntea olonsa hieman kuumotetuksi. Silti Haradin suunnalta marssivat joukot innoittavat Samin lausumaan kontulaisen lorun "olifantista", kaiketi valtavan norsun kaltaisesta otuksesta, jonka selkään etelänmiehet rakentelevat linnakkeita. Mutta nyt olifantteja ei ole ainakaan tähystysmiehenä toimineen Klonkun mukaan ollut näkyvissä. Itse asiassa Klonkku ei edes halua, että sellaisia olisikaan. Hän haluaa liikkeelle.

Olifantti toimii komediaelementtinä, joka laukaisee tilanteen ja Frodossa päätöksen: mennään sitten sitä toista tietä. Ja näin ankeaan matkaan harmaiden maiden läpi saadaan vielä yksi, mielenkiintoinen mutka ennen varsinaista maailmanlopun meininkiä.

Tie soitten poikki

Näin sitä sitten lähdetään Mordoria kohti Klonkun opastamana - tai Sméagolin. Frodohan käyttää järjestelmällisesti syntymässä annettua nimeä. Taustalla lienee usko nimeämisen voimaan ohjata kohdetta käytetyn nimen suuntaan.

Kertojalle kyse on silti koko ajan Klonkusta. Näin alleviivautuu Frodon hieman optimistinen usko sormusveteraanin muuttumisen mahdollisuuteen.

Joka tapauksessa aivan luvun alussa saadaan lukea lisää Klonkun hengentuotteita, "lauluntapainen", kuten kertoja määrittelee, vaikka itse asiassahan Klonkku on Tolkienin kuvaamana (ja Kersti Juvan suomentamana) aika kova kielenkäyttäjä ja varmasti ainakin persoonallinen. Kova kylmä maa kättä kaluaa, jalkaa puree, vihaa. Siinä minäkohtaiseen tilapäisrunouteen erikoistunut ex-hobittimme kuvaa hyvinkin kouriintuntuvasti, miltä tuntuu kulkea osittain nelinkontin karussa erämaassa.

Tulin muuten vasta nyt ajatelleeksi ensimmäisen kerran kaikkien näiden vuosien aikana, että Klonkku ei taida harrastaa vaatteita. Tai siis ei missään nimessä harrasta, sehän olisi aika yllättävääkin, mutta asiasta ei erikseen mainita mitään suuntaan tai toiseen. En nyt ajatellut tätä siinä mielessä, että sielläpä Klonkun pallit heiluvat erämaan viimassa - tai ajattelin, koska kerran näin kirjoitin - mutta oleellisempaa on huomioida, miten juuri tämä asemoi Klonkun eläimeksi, mikä on Tolkienin kuvauksessa siitä yleensäkin ilmeistä. Eläimillä ei ole vaatteita, ja ainakin nisäkäseläimet kulkevat yleensä neljällä jalalla. Klonkku tekee tätä vain osan aikaa, eli se on, hmm - puolieläin? Sen eläimellinen toiminta on myös selvässä yhteydessä siihen, mikä puoli siitä on milloinkin vallalla. Humanoidimaiset piirteet ovat Sméagolia, eläimelliset Klonkkua.

Tästähän ei voi tehdä kuin sen johtopäätöksen, että pitkäaikainen sormusaddiktio tekee eläimeksi. Vai päteekö tämä muihinkin kuin Klonkkuun? Addiktion "eläimellistävät" piirteet ovat kyllä TSH:n lukijoiden ohella tuttuja myös vaikkapa rocksankareiden elämäkertoja tutkineille. Kovassa koukussahan ihminen, tai hobitti, on yksinkertaisen, selvän ja tarkkaan fokusoituneen perustarpeen äärellä. Kyse on selviytymistaistelusta. Mutta siinä, missä vaikkapa heroiini tekee usein kovasta käyttäjästä selvää armollisen nopeasti, sormus nimenomaan venyttää addiktiota loputtomiin - tuhansiinkin vuosiin. Mielenkiintoista kyllä, jossain kohtaa TSH:ssa joko Bilbo tai Frodo - en nyt suoraan sanottuna muista kumpi - käyttää nimenomaan venyttämisen tai ohueksi levittämisen metaforaa sormuskokemuksestaan. Klonkku on saanut tätä hyvää puolisentoistatuhatta vuotta. On selvää, ettei sen elämässä voi olla muuta kuin Sormus. Tuskin vastaavan ajan heroiinia käyttänytkään pystyisi enää koskaan puhumaan mistään muusta.

Saatana, tässähän alkaa tajuta Klonkun hahmoa koko ajan diipimmin.

Takaisin asiaan. Seuraava kiinnostava asia on Klonkun ruokahuolto. Kala olisi mieluisinta, tottumuskysymys varmaankin, mutta nyt olisi tarjolla lähinnä lembasia. Se ei maistu, vaan on "tomua ja tuhkaa". Vähän samankaltainenhan oli Saminkin visuaalinen ensivaikutelma haltialeivästä, hänen ja muiden hyvien tyyppien suussa kuivakka tuote vain muuttuu ihanaksi herkuksi. Kyse on oikeastaan maagisesta transformaatiosta, josta ei-uskovat eivät pääse osallisiksi. Onko lembas itse asiassa metafora öylätille? Taas jotain, mitä en yli neljännesvuosisadan aikana ole ennen tätä tullut ajatelleeksi!

Käy niinkin, että hobitit lipsuvat kumpikin unen puolelle jääden Sméagolin armoille, mutta mitään sen kummempaa ei tapahdu. Frodo ja Sam käyvät kuitenkin lyhyen keskustelun tulevaisuudennäkymistään. Aihe on tyyppiä "mitä Tuomiovuoren jälkeen?" ja Frodon lopputulema muotoa "ei mitään" - kamikaze-tehtävä, siis. Frodolla on jonkinlainen käsitys siitä, mitä Sormuksen heittäminen Tuomiorotkoon voisi aiheuttaa esim. vieressä oleville henkilöille. Tämä konkretiahan alkaa oikeastaan hiipiä juoneen vasta tässä vaiheessa. Frodo onkin luontainen marttyyri ja Sam luontainen selviytyjä. Kohta alan varmaan verrata Frodoa Jeesukseen, ja itse asiassa sehän nimenomaan on iso ja relevantti perusvertaus, mutta ei nyt vielä ainakaan mennä siihen. Myöhemmin voitaneen todeta, ettei asia sentään ihan näin ole, vaikka vähän sinne päin.

Lopetetaanpa jaarittelu ja edetään juonessa. Kalmansoiden yli siis mennään, ja suhteellisen lyhyesti, mutta väkevästi kuvattu mesta onkin varsin mielenkiintoinen. Miksi oikeastaan "ruumiskynttilät" eli Dagorladin taistelussa kuolleiden tyyppien naamat näkyvät suolammissa oudon valon valaisemina? Olenko väärässä väittäessäni, ettei tätä selvennetä edes missään liitteissä kunnolla? Mielikuva on joka tapauksessa hyytävä. Kuten monella muullakin asialla TSH:ssa, on tällä ruumiskynttilähommallakin hypnotisoiva vaikutus, joka tietysti uhkaa vetää juuri Frodon "pikku kynttiläksi" muiden joukkoon. Aah, tätä Frodon kuolemanviettiä. Tavallaan koko kirjan tärkein juonellinen motiivi on lähinnä saada hänet pidettyä hengissä asianmukaisen kauan.

Soiden jälkeen tullaan Mordorin edustan kuonakasakentille, joiden kuvauksen groteski inhorealismi pyyhkii persettä kaiken maailman steampunkin viktoriaanisilla fantasioilla. Voisin hyvin kuvitella Tolkienin innoittuneen tässä kohtaa kaikkein eniten varhaisehkon tehdastuotannon konkreettisista lieveilmiöistä, joita kohtaan tunnettu väkevä vittuuntuminen on jätkän tuotannon ainakin yksi viidestä perustavanlaatuisimmista motiiveista. Tulee vähän mieleen joku Lovecraftin Väri avaruudesta, mutta silleen same but different -tyylisesti. Kammottava, abnormaali, ei ole mystistä tässä, vaan sille on selvä tausta.

Jos haluaa Tolkieninsa synkimmillään ja musiikkinsa vaikkapa Nine Inch Nailsina, on tämä luku kenties paras suositus mestarin koko tuotannosta. Mustaa, harmaata, inhoa, pelkoa, kuonaa, limaa, mätää, sairas-adjektiivin liikakäyttöä on tarjolla koko rahan edestä. Tämä ei ole kritiikkiä, vaan puoltolause, sillä tällaiset hommat J.R.R. kuvaa oikeastaan voimallisemmin kuin jonkin Lothlórienin idyllin. Kumma homma, ettäkö vitutus ja viha olisivat tehokkaampia taiteen motivaattoreita kuin seesteinen onni? Ei kai nyt?

Luku päättyy Sméagolin ja Klonkun klassiseen kuoppadialogiin, jonka kuluessa sormusnarkkarimme oivaltaa lopullisesti, mihin hobittien matka itse asiassa tähtää, käy moraalikeskustelun itsensä kanssa, häviää sen ja muotoilee toimintasuunnitelman. Sam on kuulolla, mutta paljonpa hyötyä siitä tulee hänelle olemaan.

Sméagol kesytetään

Aloitettakoon nyt lopulta neljäs kirja. Tai oikeastaan luin tämän aloitusluvun jo tovi sitten, mutta on ollut jotenkin vaikea saada itseään kirjoittamaan siitä. Muistelisin jo aikanaan TSH:ta lukiessani kokeneeni saman efektin melkein joka kerta kirjan tässä kohdassa. Siirtymä kolmannen kirjan vauhdikkaista meiningeistä, seikkailuista, sodasta ja politiikasta Frodon ja Samin ankeaan taivallukseen ei ole kutsuva, ja vaikutusta pahentaa se, että juuri Sméagol kesytetään on jotenkin erityisen ankea luku tai ainakin alkaa sellaisena.

Luvun ensimmäisen puolikkaan aikana ei nimittäin tapahdu juuri muuta kuin että hobitit pyörivät eksyneinä Emyn Muilin karuilla kallioilla ja yrittävät löytää tietä alas vielä kutsuvammalle seudulle - Kalmansoille. No, heitä seuranneesta Klonkusta puhutaan, Siivekäs Ratsastaja lentää yli salamanleimahdusten saattelemana, koituen melkein Frodon surmaksi, tämä kun on juuri koettamassa laskeutua edes hieman mahdollisemmalta tuntuvaa jyrkännettä käsipelillä. Sitten Sam muistaakin kanniskelleensa koko ajan lórienilaista haltiaköyttä mukanaan, mikä on ihan hauska kohtaus, kuten sekin, jossa hobitit sitten köyden avulla pääsevät laskeutumaan  alas. Samin huolella sitoma köysi kun irtoaa ja putoaa heidän käsiinsä juuri, kun he ovat maan pinnalla. Huono solmu, sanoo Frodo; haltiataikuutta, väittää Sam. Hänellä on suvussa köydenpunojia, hänen solmunsa eivät petä! Kalliokiipeilyssä Sam ei tosin ole yhtä itsevarma. Mutta eipä sitä itsekään mielellään laskeutuisi kuunvalossa ankarassa erämaassa 18 sylen jyrkännettä, joka tietysti on vielä puolet korkeampi hobitin kokoon suhteutettuna.

Sitten luvussa alkaakin tapahtua enemmän, kun tarinaan aktiiviseksi henkilöhahmoksi jo tovin tyrkyttäytynyt Klonkku nähdään tulemassa alas samaa kalliota ja päätetään väijyttää. Klonkun perusjuttu, itsekseen jupiseminen, esittelee Hobittia tuntemattomallekin lukijalle hänen persoonallisen puhetyylinsä heti kättelyssä. Sekin selviää, että Klonkku kyllä tietää tasan tarkkaan olevansa Aarteensa jäljillä - ja myös suunnilleen sen, ketkä Aarretta kanniskelevat.

Sam pyrklii leikkimään kovanaamaa ja vangitsemaan otuksen, mutta on tulla kuristetuksi, kunnes Frodo ehtii apuun Piikin kanssa. Samin rooli fyysisissä konfliktitilanteissa tuntuu muuten olevan aina samanlainen: muuten sävyisä ja rehti kaveri alkaa yhtäkkiä leikkiä riuskaa toiminnan miestä, jonkinlaista kylätappelijaa. Roolissa on jotain epäuskottavaa, Samista ei ole kovanaamaksi, ja tässäkin edes yritys on jo kääntyä hänen hengenmenokseen. Frodo ei harrasta vastaavia elkeitä, vaan väläyttää kylmää terästä tai metaforisempaa kättäpidempää, jos se vain on mahdollista.

Epäilemättä tässä on hyvinkin suora viittaussuhde brittiläisen herrasmiehen ja hänen palvelijansa roolituksiin, mutta onko Samin epäluontevuus näissä tilanteissa tietoisesti kirjoitettua, vai eikö Tolkien vain onnistunut saamaan hänestä isäntäänsä nyrkit ojossa puolustavaa luottopakkia, vaikka yritti? No, kuten yleensäkin, totuus lienee sekoitus molempia vaihtoehtoja.

Piikin puhumaa kieltä Klonkku joka tapauksessa ymmärtää, ja nyt siitä paljastuu nöyristelevä, lipevä puoli, joka pyrkii mielistelemään itsensä ulos vaaratilanteesta. Tämänhän Tolkien kuvaa inhottavana toimintana, ja taustalla lienee jokin sellainen hämärähkö ajatus, että olisi suoraselkäisempää myöntää avoimesti motiivinsa vaarankin uhatessa. Toki Klonkkuun on kirjoitettu sisään tällainen käytös: siihenhän on piesty ja kidutettu ikuinen pelko viimeistään Sauronin kuulusteluissa. On kuitenkin selvää, että Klonkun elkeet tuntuvat hobiteista vastenmielisiltä. Tai ainakin Samista. Frodon asenteessa on lempeyttä ja myötätuntoa alusta alkaen, vaikkei pelkästään niitä. Yksinkertaistaen tämä tietysti osoittaa Frodolta suurempaa empatiakykyä ja, hmm, oliontuntemusta, mutta toisaalta pragmaattinen Sam pyrkii ennen kaikkea suojelemaan isäntäänsä eikä myöskään ole huijattavissa Klonkun varsinaisten aikeiden suhteen. Tarinan tämän vaiheen kannalta tämä kaksijakoisuus hobittien asenteissa on tietysti täysin oleellista.

Niinpä Samin ensiehdotus Klonkun varalle on yksinkertaisesti sitoa tämä ja jättää erämaahan niine hyvineen. Klonkun reaktio tähän on mahdollisesti väkevintä, mitä ko. hahmo tulee kahden romaanin mittaan sanoneeksi: Mutta sitten me kuollaan, kuollaan. Julmat pikku hobitit. Sitoo meidät ja tämä maa on kova ja kylmä, ja ne jättää meidät, klunk, klunk."

Tappotuomiohan se olisikin, ja on selvää, ettei ainakaan Frodo todella ryhtyisi moiseen, mikä tietysti asettaa hobitit sen varsin ratkaisevan valinnan eteen, että Klonkkua on tavalla tai toisella alettava roikottaa mukana. Sen päästäminen taas vapaalle jalalle hiiviskelemään olisi hengenvaarallista, mutta niin on tietysti pitäminen vankinakin. Tässä Frodo aavistaa kuitenkin valttikorttinsa: Sormuksen välittömässä vaikutuspiirissä ollessaan Klonkku on myös hallittavissa sen avulla. Ehkä, mahdollisesti, luultavasti. Uhka vai mahdollisuus?

Frodo muistaa myös omat sanansa Gandalfille: sääli, ettei Bilbo tappanut Klonkkua, kun siihen oli mahdollisuus. Ja Gandalfin vastauksen: niin, sääli Bilbon kättä pidättelikin. Viimeistään nyt, nähtyään Klonkun omin silmin, Frodo kenties ymmärtää jotain olennaista sen taustasta ja löytää sen avulla saman säälin itsestäänkin. Tämä on tietysti koko eepoksen syvimpiä ja selkeimpiä moraalisia valintatilanteita, ja Frodon valinta on ainoa mahdollinen, vaikka jossain mielessä tietysti tavoitteen, päämaalin, kannalta järjetön. Teoksen kliimaksissa sitten punnitaankin aikanaan järjenvastaisilta tuntuneiden hyvien tekojen todellinen merkitys vaakakupissa.

Ja Klonkkuhan voi tehdä vastapalveluksen: se on ollut Mordorissa, se voi opastaa hobitit sinne. Luonnollisesti ajatus täyttää sen kauhulla ja aiheuttaa akuutin sopertelukohtauksen. Tähän sisältyy taas yksi Klonkku-helmi, kun se kehottaa Sauronia mm. menemään nukkumaan. Ehkä ihan relevantti kehotus, jatkuva valvominen voi epäilemättä aiheuttaa muiden fyysisten ja psyykkisten oireiden ohella myös pahanlaatuista ärtyisyyttä ja arvaamatonta käytöstä. Mutta kuten Frodo lakonisesti toteaa, hän ei mene nukkumaan sinun käskystäsi.

Klonkku on sitä paitsi arvannut hobittien olevan matkalla Mordoriin. Vaikuttaa siltä, että sekin tietää, mitä Sormuksen roudaaminen Tuomiovuorelle tarkoittaa, muuten se tuskin olisi osannut aavistaa tällaista reissusuunnitelmaa. Mutta se on toki ollut naimisissa Sormuksen kanssa niin kauan, että tietää yhtä ja toista aiheesta. Varmasti myös ajatus Aarteen tuhoamisesta täyttää sen kauhulla, mutta epäilemättä se myös olettaa oppaan roolissa voivansa vielä ottaa tapahtumat omiin käsiinsä ennen h-hetkeä.

Eikä se myöskään odota kauaa ennen kuin yrittää. Se koettaa paeta lähes välittömästi, mutta tätä on odotettu, ja yritys lopetetaan lyhyeen. Nyt Klonkku itse tarjoutuu antamaan sitovan lupauksen vannomalla "sormet Aarteen päällä", ja hetken harkittuaan Frodo vetää kunnon Sormuksen viejä -larpin mahtipontisine eleineen ja fyysisen kasvun illuusioineen ja pistää sen vannomaan ellei nyt sormet Aarteen päällä, niin kuitenkin sen kautta.

Tämä vala tosiaan on Klonkulle ainakin väliaikaisesti merkityksellinen ja aiheuttaa muutoksen, jossa siitä tulee enemmän Sméagol - tai oikeastaan jonkinlainen koiramainen välimuoto, jota Samin kerrotaan epäilevän "jos mahdollista enemmän kuin koskaan". Fair enough, äkilliset roolinvaihdot ja jopa koko puhetyyliin ja elekieleen ulottuvat nopeat muutokset eivät herätä luottamusta. Mutta Samin mietteistä huolimatta Tolkien ei tässä tarjoa pelkästään tai edes ensisijaisesti tulkintaa, jossa Klonkku-Sméagol petkuttaisi laskelmoidusti, vaan kyse todella on sen kahden eri minän taistelusta, joka on kai jatkunut vuosisatoja ja jossa Sméagol-kanta pääsee nyt voitolle ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan. Skenaario on mutkikkaampi ja mielenkiintoisempi kuin joku Jekyll ja Hyde, ei vähiten siksi, että vyyhdessä on keskeisenä se kolmas molempia persoonia määrittävä tekijä, eli Aarre. Se Klonkkua kontrolloi, ja otaksun, että se voi tehdä hänestä väliaikaisesti Sméagolin, jos olosuhteet tuntuvat tätä vaativan.

Ja matka kohti Mordoria alkaa.

Palantír

Kolmannen kirjan viimeinen luku! Tavallaan harmillista, sillä Rohan-Gondor -akselilla tapahtuva suurilukuista määrää henkilöhahmoja pyörittelevä ja vauhdikkaita, nopeatahtisia käänteitä sisältävä tarinan osuus on aina ollut jotenkin hauskempaa luettavaa kuin Frodon ja Samin raahustus kohti Tuomiovuorta. Mutta nautitaan nyt tästä luvusta, kun vielä voidaan, ja sitten katsotaan, miltä Neljäs kirja nykyään maistuu.

Luvun teema ilmaistaan ytimekkäästi otsikossa. Kärmekielen Orthancin ikkunasta heittämä telepatiakivi on viimeisin draamaa eteenpäin vievä, kaukaa Keski-Maan historiasta preesensiin putkahtanut muinaisasia. Aluksi tosin edes Gandalf ei ole varma siitä, mistä todella on kyse, mikä käy ilmi Hallavaharjan kyytiläiseksi päätyneen Merrin yrittäessä onkia velholta tietoja siitä, missä nyt niin kuin mennään. Merrillä ei ole ihan helppoa painiskellessa Gandalfin taas kerran suoraa informaation välittämistä kaihtelevan itseilmaisun kanssa. Tähän liittyy muuan hieno pieni sitaatti G:ltä: Kaikilla velhoilla pitäisi olla pari hobittia hoivissaan - opettamassa sanan merkitystä ja oikaisemassa heitä. Tästä tulee mieleen skenaario, jossa hobitti toimisi velholle jonkinlaisena kustannustoimittajana tai lehden toimitussihteerinä, selkiyttäisi ja tiivistäisi sanomaa! Selvästi Gandalf kyllä tarvitsisikin sellaista.

Yhtä kaikki velho saa kerrottua Merrille jotakin tilanteesta, ja peruskuviohan on: yksi taistelu voitettu, sota vasta alussa ja tästä eteenpäin kaikki koko ajan hankalampaa ja vaarallisempaa. Moodi on kopioitu useimpiin myöhempien aikojen high fantasy -eepoksiin aika sellaisenaan, lähinnä synkkyyden kerroksia toistensa päälle kasaten. Tolkien taas ei tässäkään kohtaa tunnu erityisen synkältä: eeppisen painokkaalta kylläkin, mikä on eri asia.

No, sitten pysähdytään yöksi, ja tunnettu tapahtumaketju seuraa: Pippin, joka on palantíria päässyt hetken pitelemään, on tullut sen hypnotisoimaksi eikä voi lakata sitä ajattelemasta. Tätä hänen tilaansa ei osaa ottaa tarpeeksi vakavasti Merri, jolle Pippin ilmaisee kiinnostuksensa kiveen vähän aikaa kierreltyään ja kaarreltuaan. Merri nukkuisi mieluummin, ja niin Pippin päätyy eksymään Gandalfin makuusijalle tarkoituksenaan muka vain vähän vilkaista taikakalua. Koska lähetin on jumiutunut Sauron-taajuudelle, saa Pippin kokea vähemmän miellyttävän virtuaalikohtaamisen, jossa voisi olla ekstrapoloituna ja nykypäivään siirrettynä ainesta vaikka Skype-puhelusta helvetistä kertovaksi japanilaiseksi kauhuelokuvaksi. Hobitti murtuu ja kirkuu, ja näin koko leiri havahtuu siihen, missä mennään.

Nyt on siis ainakin selvää, mikä murikka Rautapihasta tarttui mukaan. Kuvaus Pippinin pienestä juttuhetkestä Sauronin kanssa on ilman muuta vaikuttava. Merkityksellinen se on siksikin, että tähän asti lukijalle on annettu hyvin vähän tietoa siitä, missä määrin Vihollinen oikeastaan on perillä Saattueen toimista - toisaalta näitä on seurattu pitkin matkaa kuin hai laivaa, toisaalta tietynlainen epävarman hapuilun tunne on leimannut kaikkia suoriakin hyökkäysyrityksiä. Vaikka päähenkilöistä valaistuneimmatkaan eivät tietenkään tiedä kuin pienen osan totuudesta, on koko ajan kuitenkin ollut tunne, että esimerkiksi Gandalf tietää enemmän kuin lukija (no, siksipä kerrontaperspektiivi ei olekaan Gandalfin, ja tämä on toki hyvä ratkaisu).

Sauron siis luulee Sormuksen viejän päätyneen vangiksi Orthanciin ja aikoo lähettää hakemaan tätä sieltä. Tämä erhe antaa henkilöillemme hetken peliaikaa, ja nopeita päätöksiä tehdään keskellä yötä. Aragorn ottaa palantírin perintöoikeudella haltuunsa, Gandalf ja Pippin valmistautuvat ratsastamaan heti edellä, muiden seuratessa aamulla perässä. Mutta sitten Sauronin varsin nopea postipoika, yksi nazguleista siivekkäällä ratsullaan, ylittää leirin, ja puntteihin tulee vipinää. Kaikkien lienee syytä poistua paikalta välittömästi.

Öisellä ratsumatkalla Gandalfin kanssa Pippin (ja lukija) saa perusteellisen luennon näkykivien historiasta, ja lopuksi tietysti vielä kompaktin moraalisaarnan. Käy myös ilmi, ettei äsken nähty nazgul sentään voi vielä olla Pippiniä noutamaan lähetetty, vaan kaiketi jo aiemmin Rautapihaan lähetetty viestinviejä. Gandalf kuvailee varsin herkullisesti tilanteen, johon Saruman on nyt ajautunut: Sauron luulee hänen käyttävän kiveä Orthancissa ja pitävän vankina hobittia, oletettua Sormuksen viejää - mutta ei ole kiveä eikä hobittia.

Nämä väläykset, joissa Tolkien paljastaa suurempaa kuviota pintatason tapahtumien takana, kuvaa jopa jonkinlaista valtapoliittista juonittelua, joka tapauksessa nappuloiden liikkeitä shakkilaudalla, ovat hienoja. Liitteistähän sitä taustaa löytyy lisää, ja siksi niiden ahmiminen onkin aina ollut niin palkitsevaa. Mitä tulee itse teokseen, tämä luku on jo lapsuudesta painunut mieleeni juuri tästä syystä, jotenkin kutkuttavan spekuloivana, vaaran ja jännityksen partaalla olevana, sen sijaan että oltaisiin niiden keskellä. Tämä on tainnut leimata suhdettani tarinankerrontaan koko tietoisen ikäni ajan.

Luvun ja Kolmannen kirjan lopuksi käy ilmi, että Gandalf onkin jossain käänteessä jo päättänyt heidän matkansa vievän Minis Tirithiin, ei Helmin syvänteen kautta Rohanin vuorille, kuten muun seurueen. Kirja päättyy mieleenpainuvaan pysäytyskuvaan, kun uneen vaipuva Pippin kokee maailman liikkuvan jähmettyneen Hallavaharjan ja sen ratsastajien ohi ja alla valtavaa vauhtia. Tällä voi olla syvätason merkitystä, tai sitten ei. Mutta välilopetuksena se on taidokas.

Joskus ajattelen, että jos olisi mitään järkeä arvottaa TSH:n kuutta kirjaa suhteessa toisiinsa, valitsisin suosikikseni kolmannen. Se on nopealiikkeinen, monenlaisia tunnelmia ja paikkoja koluava, toiminnallinen ja sosiaalisesti kompleksinen, maailmasta paljon uutta kertova, vanhoja käsityksiä haastava ja uusia rakentava, ja sisältää suuren määrän todellisia klassikkokohtauksia. Tiedetään, että trilogioissa "keskiosat" ovat hankalimpia. Tolkien rakentaa palapeliään niin suvereenisti, ettei vaaraa langanpäiden katoamisesta ole - päinvastoin niitä solmitaan kovaa vauhtia yhteen.

Sarumanin ääni

Edellisen luvun päätteeksi portilla rentoutunut seurue päättää lähteä katselemaan ympäriinsä Rautapihan sisällä. Enimmistä vesistä tyhjentynyt laakso vaikuttaa lähinnä romuvarastolta. Rautapihassahan riittää lääniä, ja kun seurue havaitsee kauempana Orthancia lähestyviä ratsastajia, tarvitaan Legolasin silmiä tunnistamaan nämä Gandalfiksi, Théodeniksi ja kumppaneiksi. Päätetään mennä näitä vastaan.

Käy ilmi, että Gandalf on menossa tapaamaan Sarumania. "Se on vaarallista ja luultavasti tuloksetonta, mutta sitä ei voi välttää", hän sanoo. G:llä lienee oma kauna ojassa, mutta on toki totta, että Rautapihan asia jäisi kesken, ellei Sarumania kohdattaisi. Velho varoittelee seuralaisiaan ex-kollegansa vaarallisuudesta painokkaasti. Nimenomaan tämän ääntä on syytä varoa.

Seuraava pitkä kohtaus on taas klassikkomateriaalia. Gandalf, Théoden, Aragorn, Legolas ja Gimli kipuavat Orthancin portaat koputtaakseen Sarumanin ovelle. Hobitit jäävät alas rohanilaisten seuraan, ja ainakin Pippinin tekee mieli palata dokailemaan vartiotuvalle sen sijaan, että odottaisi täällä mahdollisesti vaarallista kohtaamista. Käy vedenpitävästi ilmi, että Kärmekieli on saapunut tänne "mestarinsa" luo, sillä hän avaa ensin ikkunan vastauksena Gandalfin aika autoritääriseen koputukseen. Sitten saapuu Saruman - ei ovelle kasvoista kasvoihin -kohtaamiseen, vaan sen yläpuoliselle parvekkeelle, omalta kannaltaan toki järkevästi. Ja sitten kuullaan se Sarumanin ääni.

Tuo tunnepuheen mestari aloittaa uhriutumisella: häntä on jo hirveästi kiusattu, viety suorastaan koti ympäriltä, ja vielä tullaan häiritsemään lisää. Eikö vanha mies jo saisi olla rauhassa? Sitten on vuorossa kohteen valinta, ja aika vedenpitävä ratkaisu on ottaa pääkohteeksi Théoden, jolla on näillä kulmilla paikallaolijoista eniten valtaa. Sarumanin suuri suunnitelma on houkutella ratsuruhtinas liittoon, jossa hänen oma roolinsa olisi pelastaa Rohan epäviisaiden ratkaisujen aiheuttamalta tuholta - siis ratkaisujen, jotka ovat johtaneet muun muassa Rautapihan vallan romahduttamiseen. Paradoksaalisesti Saruman siis tarjoutuu korjaamaan rohanilaisten ja hänen omien joukkojensa välisen sodan jälkiä!

Rohanin sotilaisiin tämä retoriikka menee hetken täydestä, lähinnä siksi, että Saruman sentään puhuu heidän herralleen kohteliaasti. Mitään substanssia äijän puheessa ei kuitenkaan ole. Allegorinen tulkitsija voisi hakea yhtäläisyyksiä vaikkapa neuvostopropagandaan, vaikka se ei kylläkään ollut aivan näin smoothia. Mustan väittäminen valkoiseksi ja toisin päin kuitenkin yhdistää.

Sarumanin vaarallinen ääni toimii kuitenkin yllättävän huonosti kaikkiin muihin kuin rohanilaisiin. Kohtauksen alussa Tolkien väittää sen tehosta isompia asioita kuin kohtauksen kulku sitten todistaa. Esimerkiksi Gimli havaitsee melkein heti, että "tämän velhon sanat seisovat päälaellaan". Samoin Éomer ei ole huijattavissa. Sarumanin heikkous on sitten siinäkin, että heti jonkun sanoessa jotain poikkipuolista uhkaa hänellä olla vihanhallintaongelmia, mikä on ristiriidassa yleisen lässytystyylin kanssa.

No, ratkaiseva seikka on Théodenin vastaus lässytykseen, ja sitä Tolkien panttaa jonkin aikaa ja antaa vähän ymmärtää sivulauseen mittaiseksi cliffhangeriksi asti, että tämä olisi taipumassa. Ei tietenkään ole, vaan vaihtaa kesken repliikin kirkkaaksi ja voimakkaaksi uhman julistukseksi, joka huipentuu yllättävänkin tylyyn visioon Sarumanista roikkumassa hirressä omassa ikkunassaan "omien varistensa iloksi". Vasta silloin voidaan rauha solmia.

Tämähän Sarumania vituttaa niin, että hänen omakin moponsa karkaa käsistä, ja siloisesta suusta alkaakin tulla keskivahvaa vihapuhetta rohanilaisia kohtaan. Mitä muuta on Eorlin huone kuin olkikattoinen lato, jossa rosvot juopottelevat löyhkän keskellä ja heidän kakaransa pyörivät lattialla koirien joukossa? Ovat itse välttäneet hirsipuun turhan kauan. Sarumanhan kuvailee tässä rohanilaiset white trashiksi! Ikiaikaisen velhon näkökulmasta nämä ehkä sitä todella ovatkin. Ihan hyvä sanan säilä hänelläkin, diggaan tuosta olkikattoisesta ladosta, joka tuntuisi viittaavan osaltaan rohanilaisten elovena-tyyppiseen hiustenväriin.

Kun juntit eivät ymmärrä, jää Sarumanin viimeiseksi oljenkorreksi (heh heh) kääntyä Gandalfin puoleen ja yrittää loihtia tämä suostumaan jonkinlaiseen kahden eliittijäbän mahtavaan liittoon vähempiarvoisista piittaamatta. Siinä nämä ylväät viisaat tekisivät maailman kohtaloita koskevat ratkaisut jossain Orthancin korkeissa kammioissa ja palaisivat sitten maan pinnalle vain käskemään tai rankaisemaan alempiarvoisia eläjiä. Kova totalitaristinen visio, maagisten älykköjen diktatuuri!

Vaikea nähdä, miten G olisi huijattavissa, kun ei kerran Théodenkaan. Gandalfin reaktio on kovaa "omg lol en kestä ilman beer" -osastoa. Ja näin on Sarumanin yritys pelastautua puhumalla mennyt mönkään. Viha ja defensiivimekanisminomainen iva saavat vallan. Niistä ei hänelle hyötyä ole, kun Gandalf latelee omat ehtonsa: Saruman saa poistua tornista, mutta sauvansa ja Orthancin avaimet hänen on luovutettava. Kyse on tietysti nöyryyttämisestä, ja koska Sarumanin helmasynti on ylpeys, on toki loogista, että hänet kukistetaan nöyryyttämällä. Viittaus, että sauva ja avaimet ovat Sarumanin käytöksen panttina ja luovutetaan takaisin, mikäli tämä ne ansaitsee, on kovan luokan tylytystä.

Ja vielä parempaa seuraa. Kun Saruman yrittää raivoissaan, Gandalfia salaliittoteorianomaisesti maailmanvalloitusprojektista syytettyään, poistua parvekkeelta, G yksinkertaisesti käskee hänet takaisin, ja hänen on vasten tahtoaan takaisin raahauduttava. Hän näyttää kadottaneen kaiken elinvoimansa ja mahtinsa hetkessä. Seuraavaksi Gandalf erottaa hänet veljeskunnasta ja Neuvostosta ja katkaisee hänen sauvansa noilla yksinkertaisen voimakkailla sanoilla: "Saruman, sauvasi on poikki." Ei huutomerkkiä, "kirkkaalla kylmällä äänellä". Sitten Sarumanin luvataan mennä, ja hän menee.

Huikeaa psykodraamaa, mahtavia repliikkejä, upea kohtaus! Ja sen aivan lopuksi päästään vielä tutustumaan yhteen merkittävään esineeseen, jonka nähtävästi lopputuloksesta vittuuntunut Grima heittää ylemmästä ikkunasta ja tulee näin antaneeksi hyvisten käsiin jotakin, minkä Saruman ei todellakaan olisi suonut niihin päätyvän. Tästä kapineesta sitten lisää seuraavassa luvussa.

Mutta tämän luvun lopussa kohdataan vielä Puuparta, uusi tuttavuus kolmelle kumppanukselle. TKäy ilmi muun muassa se, että hobiteille on lopulta luotu oma värssy siihen enttien loputtomaan maailmassa asuvien olioiden luetteloon. Gandalf pyytää Puupartaa ja enttejä pitämään huolta siitä, että Saruman pysyy Orthancissa, ja tämän antama lupaus kuulostaa vielä tässä vaiheessa hyvinkin vakuuttavalta, vaikkei sitten ihan pitäväksi osoittautunutkaan.

Luvun ytimessä on kahden hyvin erilaisen, joskin pinnallisesti samankaltaisen hahmon eepillinen kohtaaminen. Peruskuvio on aika selvä: Gandalf edustaa suoruutta, periaatteellisuutta, periksiantamattomuutta, Saruman taas valhetta, kieroutta, petosta. Gandalf ei valehtele päämääristään, Saruman ei muuta teekään kuin valehtelee. Saruman on näyttelijä, hänellä on monta asua eikä mitään niiden alla (paitsi oma vallanhimo ja itserakkaus). Sarumanilla on erillinen valhe jokaista puhuteltavaa kohden.

Kyseessä on siis suoraselkäisyyden riemuvoitto mädästä propagandasta. Mutta todella kiinnostavaksi kuvion tekee se, ettei Gandalf lopulta niin kaukana Sarumanista ole, he ovat selvästi samaa lajia. Gandalf ei valehtele, huijaa tai fabuloi pahassa tarkoituksessa, mutta koko ajan hän piilottelee asioita muilta, säästelee valttikortteja hihaan ja manipuloi ympäristöään.

Taikuri on proosallisempi sana kuin velho, mutta välillä nämä tyypit tuovat enemmän mieleen sellaisen.

Hylkytavaraa

Tässä luvussa ei vaihteeksi liikuta mihinkään tai kuvata toimintaa preesensissä, vaan se koostuu kokonaisuudessaan kolmen kumppanuksen ja hobittien viihdyttävästä keskustelusta hyvän ruoan ja juoman äärellä porttien vartiotuvan raunioissa. Tässä vaiheessa lukijallekin siis kerrotaan se osa Merrin ja Pippinin tarinasta, joka jäi vaiheeseen heidät viimeksi Fangornissa tavattaessa. Oudolla tavalla Tolkien on usein parhaimmillaan kuvatessaan jo tapahtunutta toimintaa jonkun tai joidenkin henkilöidensä selostamana. Tai liekö se niin outoakaan, kun kyse on juuri kronikoinnin, tarunkerronnan, mestarista. Menneisyyden varjo on tällaisista TSH:n luvuista ylittämätön klassikko, mutta erittäin hyvä Hylkytavaraakin on. Tässä tunnelma on tietysti aika lailla kepeämpi, vaikka kuvatut tapahtumat eivät niin kepeitä olekaan. Viinin, pekonin, voin ja hunajan äärellä jotenkin ehkä pääsee syntymään sellainen atmosfääri. Ja tämähän ei ole mitään monologia, vaan mitä hersyvintä dialogia, kunnon pubiläpänheittoa. Tolkien olisi muuten aivan varmasti ollut mahtavaa kaljaseuraa, ja Oxfordin ukkojen tapaamisiin voisi mennä kärpäseksi kattoon, jos vaikkapa aikakone olisi keksitty. Muitakin kohteita löytäisin, mutta olisi tuo suht korkealla listalla.

Hobitit kyllä ymmärtävät kunnon ruoka- ja juomabileiden päälle. Vartiotuvan tarjoiluista lukiessa tulee mieleen lähinnä jotkut Viisikot with added viinabonus. Mikähän siinä on, että paskasta ruokakulttuuristaan tunnetut britit kirjoittavat usein ruoasta hyvin? Puhe / puute -tyyppinen kuvio? En minä normaalisti edes haluaisi syödä pekonia ja paahtoleipää voilla ja hunajalla (hunajalla?!), mutta Tolkien saa kattauksen kuulostamaan mystisen hyvältä.

Brittiläisyyttä muuten sekin saattaa olla, että joitakin lembasin kaltaisia enemmän huumetta kuin ruokaa edustavia juttuja lukuun ottamatta TSH:sta ei oikeastaan hahmotu selviä erillisiin ruokakulttuureihin liittyviä elementtejä, vaikka kansat / rodut ovat muuten kulttuurisesti niin distinktiivisiä. Ehkä britti vain olettaa, että paahtoleipä voilla ja hunajalla kelpaa kenelle tahansa. No, tälle seurueelle ainakin kelpaa.

Nyt kun elintarvikkeiksi naamioidut huumeet tuli mainittua, niin tässä luvussahan esiin nousevat myös "enttien vedet", joita Merri ja Pippin tulivat Puuparran luona nauttineeksi. Kysehän on ilmiselvästä kasvuhormonista. Kama on mitoitettu vähän eri kokoluokan olioille, ja hobiteille se on tuottanut luonnottoman nopean kasvupyrähdyksen hiustenkasvua myöten. Kyse vaikuttaa kuitenkin olevan terveellisestä kehityskulusta, tai terveiltä veikkomme ainakin vaikuttavat. Tosiasiassahan liikakasvu on fysiologisesti kuluttava sairaus, mutta, no... Keski-Maassa se kenties merkitsee vain sitä, että hobitissa on enemmän hobittia kuin ennen. Useimmilla Tolkienin roduilla myös henkilöiden pituus laskee ajan kuluessa, aikojen muuttuessa huonommiksi ja meiningin rappeutuessa. Kyse ei sinänsä ole rotujen välisestä pituus/paremmuusvertailusta, vaan tietyn rodun sisällä kovemmat tyypit tuntuvat yleensä olevan myös pidempiä. Käsittääkseni J.R.R. itse ei kuitenkaan ollut mikään hujoppi.

Tässä kohtaa on ollut hyvä jaaritella asian vierestä, koska itse asia ei sinänsä etene, saa vain kerroksia. Toki hobittien kuvaama enttien voittoisa hyökkäys Rautapihaan on mahtavaa draamaa, jossa soihtuna Sarumanin tulessa palavan entin ja hänen tovereidensa tästä yltyvän raivon kuvaus on eeppinen kohokohta. Tällainen mikroapokalypsi toimii todella hyvin juuri jälkikäteisenä silminnäkijäkertomuksena. Ylipäätään Ämyrilinna-osuuden mysteerit - se metsäkin, ja Gandalfin toimet - saavat tässä selityksensä.

Ja sitten on vielä se pikkujuttu, että tarinoidessa poltettu piippukessu on parasta kontulaista laatua, eli Rautapihan herralla näyttäisi olevan kauppayhteyksiä siihen suuntaan. Tämä seikka viittaakin jo poikkeuksellisen paljon edemmäs tarinaa.

Tie Rautapihaan

Taistelun sillä kertaa päätyttyä on jälleennäkemisten aika, keskeisimpänä tietysti Gandalfin yhyttäminen uudelleen. Velho jatkaa mysteerimieslinjansa vetämistä ja kieltäytyy selittämästä mestoille ilmestynyttä mystistä metsää muuten kuin parin hataran sivulauseen ja runonpätkän verran. Sen sijaan hän kehottaa lisätietoja haluavia tulemaan kanssaan Rautapihaan. Tältäkään osin hän ei viitsi selittää itseään sen tarkemmin, vaikka muilla paikallaolijoilla ei olekaan syytä olla olettamatta, että Sarumanin linnoitus seisoisi paikallaan yhtä vahvana kuin ennenkin. Sen Gandalf sentään paljastaa, että tarkoitus olisi mennä neuvottelemaan Sarumanin kanssa, ei taistelemaan. Niinpä lyhyen levon jälkeen Théoden, Aragorn, Gimli, Legolas ja valikoitu joukko Rohanin miehiä Eomerin johdolla lähtevät velhon kanssa Rautapihaa kohti.

Ennen tätä pitää tosin haudata kuolleet ja tehdä tiliä antautuneiden kanssa. Nämä jälkimmäiset ovat "vuoristojen miehiä", niin sanottuja mustainmaalaisia, lähinnä kai Sarumanin petkuttamia oppimattomia alkuasukkaita, joilla on vanhastaan ihan oikeutettua rajariitaa rohanilaisten kanssa, he kun olivat asuneet alueella ennen kuin Gondor antoi sen Eorl Nuorelle. Tässä asiassa Tolkienin kanta on se, että koska rohanilaisilla on eräänlainen "runon oikeus" maahan, niin asia on moraalisesti ottaen sillä selvä, ja vuoristolaisten järkevä ratkaisu on sanoutua irti kaikista "ihmisten vihollisista" ja elää kiltisti siellä, missä nyt elävät. Tähän nämä myöntyvätkin ja ovat yllättyneitäkin, kun Saruman oli heille kertonut, että rohanilaiset polttavat vankinsa elävältä.

Syvänteestä lähdettäessä on ratsastettava mystisen metsän läpi, mikä on ymmärrettävästi useimmille seurueesta aika kuumottava kokemus. Tähän liikuskelevaan ryteikköönhän on mm. kadonnut suuri määrä örkkejä, joista ei nyt näy jälkeäkään. Metsästä kuuluvat ääniefektit tuntuisivat viittaavan sellaiseen suuntaan, että nämä on käytännössä jotenkin jauhettu olemattomiin. Luottamusta herättävä skenaario.

Metsähaltia Legolas tosin tulkitsee sitä vähän omalla tavallaan. Hän aistii metsässä kyllä vihaa, mutta vain örkkejä kohtaan, ja häntä se kiinnostaa kovasti. Hän arvaakin näiden puiden tulleen Fangornista ja hinkuu sinne, mikä taas ei ole haltian vakioseuralaiseksi muodostuneesta kääpiöstä kovinkaan huikea idea. Gimli taas on Helmin syvänteessä nähnyt Aglarondin kimaltelevat luolat, luonnonihmeen jonka tuunaamista kunnon kääpiövaltakunnaksi hän on jo alkanut suunnitella. Klassisista klassisin G/L -kohtaus onkin tuossa ratsastellessa käyty sananvaihto, jossa "hommien selvittyä" Legolas lupaa käväistä Gimlin opastamana näissä luolissa ja kääpiö taas haltian kanssa Fangornissa. Luontaiset ennakkoluulot molempien suosimaa viiteympäristöä kohtaan ovat yhä voimakkaita, mutta alkamassa murentua.

Tämä kaunis ystävyys uhkaa kuitenkin vaarantua metsästä poistuessa, kun Legolas näkee "oksien varjoissa silmiä" ja on jo ratsastamassa takaisin katsomaan näitä kiehtovia silmiä, mistä Gimli, joka ei muuten todellakaan "tahdo nähdä mitään silmiä", ei ole yhtään tyytyväinen, saman hevosen selässä kun on. Gandalf saa haltian pysäytettyä, ja tämäkin osa seurueesta saa ensimmäisen ohimenevän silmäyksensä muutamaan seuruetta kohtaan välinpitämättömään enttiin: näillä puilla on paimenensa.

Tämmöiset olennot ovat uutta Théodenillekin, ja käydään vaihteeksi lyhyt keskustelu siitä, miten paljon vanhaa ja unohtunutta ja arvokasta Keski-Maassa on ja miten vaaranalaista se on.

Seurue ylittää sitten lähes kuivuneen Rautkymin kahlaamon kohdalta - tässä vaiheessahan joen tila vaikuttaa muista kuin Gandalfista Sarumanin noidantöiltä. Mutta lähestyttäessä Rautapihan laaksoa, Nan Curuniria, Velhon kattilaa, nähdään taivaan pimentävä valtava savu- tai höyrypatsas sen yllä. Sarumanin "keitoksia" tämäkin? Ainakaan Gandalf ei aio kertoa mitään tietojaan sekuntiakaan etuajassa. Yöksi leiriydyttäessä seurueen vielä ohittaa mystinen "yötäkin mustempi pimeys" molemmilta puolilta, ja sen sisältä he kuulevat ääniä, kuisketta ja vaikerrusta ja loputtoman laahaavan huokauksen. Ihan perus!

Zoomaus Ämyrinlinnaan samana yönä: röykkiöön jätetyt kuolleet örkit ovat  kadonneet, nähtävästi yhdessä yössä syntyneen ison hautakummun alle, ja mystinen metsä poistunut. Ihan perus!

Aamulla sitten Rautkymi on alkanut taas virtailla vapaana, seurue jatkaa matkaa ja alkaa saapua Rautapihaan. Tuo jylhä setting on alun alkaen ollut jonkinlainen poikkeuksellisen eeppisten mittasuhteiden feodaalilinna ympäröivine peltoineen, mutta Sarumanhan on vuosikymmenten huolellisella työllä rakennuttanut siitä kunnon industrial-helvetin, kuten Tolkienin sisäiskertoja toteaa, "lapsen tekemän jäljitelmän" Mustasta Tornista. Ilman muuta se on silti eepillinen paikka, yksi teoksen vahvimmin kuvailtuja lokaatioita. Sitä hallitseva Orthancin mystinen torni on erityisen väkevä miljööelementti kaksitarkoitteisine nimineen ("Torahammasvuori" haltiakielessä, "viekas mieli" vanhassa Markin kielessä - sattumaako?)

Mutta nythän jotain on tietysti tapahtunut Rautapihassa. Sen valtavat portit on kaadettu ja sitä vartioineet tornit tuhottu ihan tomuksi asti, ja sen sisäpuolinen, Orthancia ympäröivä laaja maa-alue on täynnä höyryävää vettä. Welcome to local apocalypse, ei näytä hyvältä Sarumanin kannalta.

Ja yhden kivikasan päällä lojuu pari harmaa-asuista hahmoa ottamassa lepoa hyvän, viiniäkin sisältäneen aterian jälkeen. Näin saavat Rohanin kovat jätkätkin tutustua ensi kädeltä hobitteihin.

Luvun päättääkin yksi suosikkikohtauksistani koko teoksessa. Merrin ja Pippinin kohtaaminen seurueen kanssa on kunnon pubiläpänheittoa, Tolkienia englantilaisimmillaan. Hienoja detaljeja riittää: se, että Pippin on ihan nukahtanut hyvän aterian ja lievän viininjuonnin jälkeen, se miten Gimlin ja Legolasin päihdekiinnostuksen paikantuvat ensin mainitun tapauksessa tupakkiin ja jälkimmäisen kohdalla viinaan, se miten Gandalf keskeyttää yrityksen selventää Théodenille kessun historiaa... Varsinaiseen asiaan mennään huolella ja mutkan kautta. Voi sanoa hobittien ottaen tilanteen ns. haltuun. Like a boss.

Mutta onhan se Puupartakin siellä jossain. Lopulta hobiteilta saadaan ohjeet hänenkin löytämisekseen. Ja Gandalf tulee ohimennen määritelleeksi hänet Keski-Maan vanhimmaksi eläväksi olennoksi. Ajatuksia herättävä lausunto sekin, mutta Gandalf itse ei tietenkään ole Keski-Maasta, ja tästä on ehkä saatu aihetta päätellä, ettei Tom Bombadilkaan olisi.

Helmin syvänne

TSH ei ole varsinaista taistelufantasiaa, mutta pari isoa ja keskimääräistä huomattavasti vaikuttavampaa isoa taistelukohtausta teoksesta tunnetusti löytyy. Niistä ensimmäinen, Ämyrilinnan ja Helmin syvänteen taistelu, tulee vastaan tässä melko myöhäisessä vaiheessa tarinaa. Vasta nyt tietysti ollaan päästy sellaisille alueillekin, missä isojen "hyvien" ja "pahojen" joukkojen kohtaaminen on maantieteellisesti todennäköistä.

Tolkien menee asiaan suhteellisen nopeasti. Matkalla Rautkymin kahlaamoille kohtaa Théodenin johtama sotajoukko viestintuojan, joka kertoo siellä olleiden joukkojen tulleen lyödyksi hajalle. Länsimannun Erkenbrand on johtamassa kokoon saamiaan miehiä Helmin syvänteeseen, jonne myös kuningas päättää suunnistaa. (Gandalf tosin häipyy tässä vaiheessa Rautapihan suuntaan aavistellen mitä ilmeisimmin jotain siellä tapahtuvaa.)

Ämyrilinna ja Helmin syvänne ovat soveliaan dramaattinen kehys taisteluhommille. Tolkien kuvaa miljöön pikaisesti, mutta elävästi. Mesta on käytännössä luotu last stand -tyyppiseen yhteenottoon, jossa tapellaan, kunnes kaadutaan saappaat jalassa. Ja tappelu on tiedossa hetimiten, sillä Rautapihan sotajoukko on jo rohanilaisten kannoilla. Helmin syvänteessä on puolustusjoukkoja jo valmiiksi, mutta nämä ovat joko veteraaneja tai poikasia. No, nyt tulee ihan varteenotettavia vahvistuksia, mutta rohanilaiset ovat silti alakynnessä. Se kuuluu tietysti kupletin juoneen.

Tajusin muuten juuri, että TSH:n molemmissa klassisimmissa massataisteluissa asetelma on hyvisten last stand, piiritettynä, vahvojen varustusten suojissa, mutta ylivoimaista vihollista vastaan. Ja molemmissa sankarillisen puolustautumisen täytyy riittää vain siihen asti, että odottamattomia vahvistuksia saadaan paikalle.

Mitäpä sanoisi itse taistelun kuvauksesta? Laji on vaikea, ja moni fantasiakirjailija (tai muidenkin genrejen sodankuvaaja) on onnistunut tylsistyttämään minut pahanpäiväisesti tällaisissa jaksoissa. Ei kuitenkaan Tolkien. Hänen taistelukuvauksellaan on monenlaisia ansioita: se rytmittyy dramaattisesti hyvin, on riittävän tiivistä, kuitenkin miekanheilutuksen lisäksi tapahtuu koko ajan kaikenlaista muutakin, ja on myös tilaa pienille hengähdystauoille. Ämyrilinnan taistelun taustana on yö ja ukkosmyräkkä, mikä alleviivaa draamaa hienosti. Samaa eeppisyyttä on joissakin luvun kohokohdissa, kuten Aragornin johtamassa uloshyökkäyksessä, joka on aina tuntunut mielessäni paljon isommalta kohtaukselta kuin sille varatut muutama hassu kappale antavat ymmärtää. Mutta sehän tässä juuri onkin hienoa! Joku modernimpi fantasiakirjailija jauhaisi tuotakin yksittäistä kohtausta sivukaupalla, mikä olisi karmea virhe. Muistaakseni Jacksonin leffassa tehtiinkin juuri näin, eikä sellainen toimi ainakaan minulle edes visuaalisessa muodossa: kyllästyn.

Pelkkää tummaa draamaa taistelun kuvaus ei ole. Tunnettu kevennys on Gimlin ja Legolasin kilpailu tapettujen örkkien määrästä. (Tosin aika mustaa huumoria tämäkin on, ja vähän katkeransynkkää sellaista. Ja tässä on taas yksi esimerkki siitä, että Tolkienilla örkin tappaminen on itsestäänselvyys, ei minkäänlaisen moraalisen ambivalenssin paikka. Mutta aika vaikea hänen luomukseensa olisikin ollut ujuttaa mitään sellaista pohdintaa.) Kilpailun varsinainen merkitys on tietenkin lujittaa kääpiön ja haltian epätodennäköistä ystävyyttä. Ohimennen se tulee myös antaneeksi Legolasista aiempaa selvemmän kuvan toiminnan haltiana, vaikka eipä hahmossa kirjassa kuvattuna muutenkaan erityistä eteerisyyttä ole, ja hyvä niin.

Kun puolustajien asema alkaa käydä todella hankalaksi, on myös aamunkoitto käsillä, mutta Sarumanin joukkojen urukkeja sellainen ei tietenkään periaatteessa haittaa, minkä he selväsanaisesti toteavatkin Aragornille, joka henkensä kaupalla ilmaantuu muurille, ilmeisesti lähinnä vittuilun vuoksi ja vihollisen moraalia lannistaakseen. Kun hän ennustaa aamun tuovan silti sarumanilaisille tuhon, ei takana nähdäkseni voi olla mitään todellista aavistusta siitä, mitä todella on tulossa: Erkenbrandin joukkojen myöhästynyt saapuminen takavasemmalta, mutta jotain vielä yllättävämpääkin: tyhjästä kasvanut metsä syvänteen vallien edustalla.

Tähän uhkaavaan kuvaan on tämä luku hyvä päättää. Taistelu on päättynyt voittoon, mutta Tolkienin tarinankerronnan arvoisella tavalla, jossa sattuma ja vääjäämätön kohtalo ja sinnikkyys ja taito ovat kaikki suuressa roolissa.

Ja sota toki jatkuu.

Kultaisen kartanon kuningas

Kahden tornin kuudennessa luvussa Gandalf, Aragorn, Legolas ja Gimli saapuvat Edorasiin, Rohanin pääkaupunkiin ja siellä sijaitsevaan kuningas Théodenin saliin. Niin maanläheistä jengiä kuin rohirrim ovatkin, ei tämä ole estänyt heitä pykäämästä käsittääkseni ainoaan varsinaiseen kaupunkiinsa kultakupolista pytinkiä, jonka täytynee tosiasiassa vaikuttaa naurettavalta kitschiltä pienehkössä vuortenjuuren asutuskeskuksessa. Vaikea sanoa, miksi moinen monumentti on rakennettu. Ehkä joku gondorilainen on ollut konsultoimassa barbaareja aiheesta "miten saat valtakuntasi vaikuttamaan uskottavalta". Mutta tottakai Keski-Maa on läpeensä kitchin valtakuntaa, ja näkökulmahenkilömme ottavat kullalla prameilun annettuna. Arkkitehtuurikritiikkiä enemmän kiinnostaa, millainen vastaanotto Edorasissa odottaa.

Porttien ulkopuolella ohitetaan Rohanin kuninkaiden kuusitoista hautakumpua, jotka innoittavat seurueen lyhyeen debaattiin eri rotujen aikakäsityksistä. Legolasista viisisataa vuotta tuntuu "vain häviävältä hetkeltä", Rohanin ratsastajille kaikki niitä edeltävä on myyttistä esihistoriaa.

Tämä voisi tietysti olla oikea paikka lyhyelle rohirrimin allegoris-historiallista luonnetta koskevalle pohdinnalle. Jos Keski-Maata ajatellaan nimenomaan Englannin fiktiivisenä historiana, kuten Tolkienin tiedetään ainakin jossain määrin ajatelleen, hahmottuvat rohanilaiset tietenkin niiksi barbaarikansoiksi, jotka todellisen Britannian historiassa syrjäyttivät keltit saaren valtiaina (no, olihan siinä välissä roomalaisiakin sekoilemassa, ja kun Gondor on tässä allegoriassa lähinnä Roomaa, niin ehkä keltit ovatkin sitten läsnä lähinnä druedainin hahmossa... mutta nyt menen asioiden edelle).

Joka tapauksessa rohirrim on nuori ja vielä elinvoimainen kansa. Heidän kaltaistensa on Keski-Maankin tulevaisuus. Mutta juuri nyt käsillä oleva tilanne ei ole erityisen lupaava, maan johto on ajautumassa sivuraiteelle.  Ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan tietysti seuruettamme, jonka tietty varpaillaanolo ratsumiesten kanssa kommunikoitaessa kielii siitä, että tässä "wanha sivistys" on vastakkain jonkin paljon arvaamattomamman ja fyysisemmän kanssa. Kohtaaminen ei ole tasa-arvoinen kumpaankaan suuntaan, ja juuri sen hierarkkiset taustatekijät luovat siihen useammankinlaisia kiinnostavia jännitteitä.

Edoras ja kuninkaankartano Meduseld ovat eräänlaisen palatsivallankaappauksen kynnyksellä, tai oikeammin tämä on pitkälti jo tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa. Kaiken takana on tietysti Sarumanin agentti Gríma Kärmekieli, joka on pelannut omaa peliään ja eskaloittanut tapahtumia herralleen suosiolliseen suuntaan. Théodenin pojan vasta saapuneen kuolinuutisen myötä hovin sisäiset konfliktit ovat kärjistyneet, ja kuninkaan sisarenpoika Eomer ja -tytär Eowyn ovat ajautuneet epäsuosioon - koskapa ovat rehtejä, periaatteellisia ja skeptisiä Gríman neuvojen suhteen. Kuninkaan itsensä Kärmekieli on ajanut jonkinlaisen fyysiseksi äityneen itsesäälin valtaan, niin että vanha, mutta periaatteessa yhä riuska mies kuvittelee olevansa mihinkään kykenemätön ukko, joka haluaisi vain potea henkilökohtaista auringonlaskuaan rauhassa. Useimmat hovin liepeillä päivystävät hahmot vaikuttavat varsin kiusaantuneilta tilanteesta, mutta kuninkaalle vannotut valat eivät salli asettua avoimesti tämän käskyjä vastaan.

Juuri niin on tietysti Eomer tehnyt lähtiessään örkinmetsästysretkelleen, ja sen seurauksena on hän nyttemmin päätynyt tyrmään. Voimme päätellä, ettei Meduseldin varusväeltä juuri liikene ymmärrystä tällaiselle ratkaisulle - örkkien jahtaaminenhan on tämän possen ydinosaamisaluetta - mutta vaivautunut ja kireä ilmapiiri on toistaiseksi ainoa seuraus.

Tämän keskelle Gandalf ja kumppanit sitten saapuvat kukkoilemaan myyttisine aseineen ja rohanilaisilta "lainattuine" ratsuineen. Nimenomaan Gandalfin edellinen visiitti mestoilla on herättänyt ristiriitaisia tunteita, jotka eivät ehkä ole kokonaan Gríman mädätyksen synnyttämiä, tässä kun puhutaan kansasta, joka suhtautuu hevosiinsa varsin omistushaluisesti eikä muutenkaan diggaa ylimielisestä mestaroinnista. Meduseldin ovella nähdään taas yksi hieno nokittelunäytelmä, kun selvitetään, mitä aseita sisälle saa ottaa ja millä perustein. Gandalf jättäytyy tällä kertaa showsta sivuun ja saakin muilutettua sauvansa sisälle leikkimällä vaihteeksi nöyrää vanhusta.

Seuraavat tapahtumat muistetaan. Gandalf tietää Kärmekielen todelliset bisnekset ja niiden myötä myös sen, kuka täällä hänen vihollisensa on ja miten tämä peli on pelattava. Ei siis pidä haastaa kuningasta, vaan hänen lakeijansa, todistaa tämän toimineen kuningasta vastaan. Mitään paperilla pitäviä todisteita tässä ei tarvita, vaan auktoriteetti ja pari sauvanheilautusta riittävät. Näin Théoden kokee valaistumisen hetken: enhän minä olekaan vielä niin vanha, ihan hyvin tässä voi lähteä vähän sotimaan örkkejä ja Sarumania vastaan ja pitääkin! Valtakunta on hetkessä pelastunut eräänlaiselta velton sivustakatsojan roolilta, joka sille uhkasi eskaloituvassa konfliktissa langeta. (Tähän sitten ne pakolliset spekulaatiot toinen maailmansota -allegorioilla.)

Gandalfin taikatemppu kuvataan konkreettisena pimeydestä valoon -muutoksena: saamattomuus, paikallaan istuminen on pimeyttä, rappiota, vanhenemista, homehtumista, moraalittomuutta. Toiminta, tahdonvoima, kunnia assosioituvat valoon, vaikka edessä olisikin taistelu kuolemaan saakka. Tätä voisi ehkä kutsua eeppiseksi etiikaksi paremman termin puutteessa. Kohtaus on draamallisesti tehokas. Sen jälkeen seuraa käytännön järjestelyjä, tilevaan toimintaan valmistautumista. Gríman annetaan tehdä oma valintansa, addiktin tavoin hän päättää paeta herransa Sarumanin hoteisiin tunnustaen näin avoimesti tämän herruuden. Tyrmästä haettu Eomer palautetaan arvoonsa, Hallavaharja lahjoitetaan virallisesti Gandalfille ja vuorille evakuoitavan kansan johtajuus delegoidaan Sarumanin-vastaisen sotarewtken ajaksi Eowynille.

Niin, Eowyn. TSH:n ainoa todella kiinnostava naishahmo esiintyy tässä luvussa ensimmäistä kertaa, ja samalla saadaan Tolkienin mittapuulla melkoinen annos romantiikkaa. Sitä siis saadaan sen verran, että Eowyn katsoo itseään vanhempaa maskuliinista sankaria, Aragornia, mielenkiinnolla ja tämä vastaa ehkä jonkinlaisella mielenkiinnolla, mutta asiaa ilmeisesti sen kummemmin ajattelematta. Pari jäykkää lausetta vaihdetaan, neito jää katsomaan miehen perään kaihomielisesti. Tämä olisi ritariromantiikankin mittapuulla hienotunteista. Ehkä juuri siksi asetelmassa on jonkinlaista yllättävää koskettavuutta.

Mutta itse en ole koskaan lukeutunut "Eowyn olisi ansainnut Aragornin" -puolueeseen. Nämähän ovat kaksi ihmistä aivan erilaisista kokemusmaailmoista ja sitä paitsi suhteellisestikin katsoen dramaattisesti eri-ikäisiä. Eowyn on ilman muuta suosikkihahmojani koko teoksessa, ja vaikka toivoton rakkaus Aragorniin täydentääkin hahmoa sinänsä onnistuneesti, on Tolkienin parhaita henkilösuhteisiin liittyviä oivalluksia se, että tuo rakkaus jää toivottomaksi.

Valkoinen ratsastaja

Kahden tornin viidennessä luvussa näkökulma vaihtuu taas Aragorniin ja kumppaneihin. Nämä heräävät uuteen aamuun pohdiskellen yöllä näkemänsä mysteerivanhuksen identiteettiä. Saruman olisi ilmeinen oletus, mutta miksi sitten heidän rohanilaishevosensa, ainakin Aragornin ja Legolasin mielestä, kuulostivat pois laukatessaan ilahtuneilta eivätkä pelästyneiltä?

Miksiköhän?

Joka tapauksessa hevosettominakin toveruksemme löytävät erinäisiä hobittien pakoon viittaavia jälkiä, tosin siinä määrin ristiriitaisia, että Legolas tiivistää ne lainaamisen arvoisen huvittavasti: Sidottu vanki pääsee pakoon sekä örkeiltä että ratsumiehiltä. Sitten hän pysähtyy kaikkien näkyvissä aukealla ja katkaisee siteensä örkkiveitsellä. Mutta miten ja miksi? Sillä jos hänen jalkansa olivat sidotut, miten hän käveli? Ja jos hänen kätensä olivat sidotut, miten hän käytti veistä? Ja jolleivät kummatkaan olleet sidotut, miksi hän katkoi köydet? Tyytyväisenä taitoihinsa hän sen jälkeen istuutui ja söi vähän matkaleipää! Se jo todistaa, että hän oli hobitti, vaikka mallornin lehteä ei olisikaan. Sen jälkeen hänen kätensä kai muuttuivat siiviksi ja hän lensi laulellen puun oksalle istumaan. Nyt hänet on aivan helppo löytää: tarvitsemme vain itse siivet!

No, Aragorn osaa koodata tapahtuneesta maanläheisemmän kuvan. On suunnattava Fangorniin, ja sinne edettäessä löytyy selvempiäkin jälkiä. Taas käydään keskustelu siitä, miltä Fangorn tuntuu, ja taas sitä verrataan Synkmetsään (kuten hobititkin tekivät, toki vain omaan mielikuvaansa Synkmetsästä). Tolkienille on ollut tärkeää erottaa metsä metsästä, mikä käy järkeen, jos mikä tahansa aarniometsä on Englannissa kasvaneelle lähtökohtaisesti vähän pelottava.

Takaa-ajajat päätyvät nyt jo vanhoja jälkiä seuratessaan samalle kukkulalle, jolla hobitit tapasivat Puuparran ja löytävät sieltä ymmärrettävästi aika kummallisilta vaikuttavia jälkiä. Ne unohtuvat, kun he näkevät harmaarääsyisen vanhuksen lähestyvän metsän puolelta. Ilmeinen ratkaisu olisi ampua Saruman-oletettu, mutta kuinka ollakaan, jonkinlainen transsi tai ennakkoaavistus estää nämä aikeet.

Ja sitten: re-enter Gandalf. Mutta ei ennen kuin hän on käynyt kolmikon kanssa teatraalisen piiloleikin, jollaisiin velho on vaikuttanut jo tätä ennenkin olleen kovin mieltynyt ja jollaisen hän ehkä kokee suuren comebackinsa välttämättömäksi säestykseksi. Ehkä TSH:n fanipiireissäkään ei ole osattu riittävästi huomioida Ison G:n persoonan ytimeen kuuluvaa draamakuningatar-aspektia? Äijähän vetää kaikki ratkaisevat kohtaukset samaan tyyliin - veti myös "kuolemansa" Moriassa, se muistettakoon. (Myöhemmin samassa luvussa kuultava Gandalfin oma kertomus Morian sillan jälkeisistä tapahtumista on sekin melkoista fantasiaepiikan Jim Steinmania.)

Periaatteessa Gandalfin paluu kuolleista otetaan draamailusta huolimatta aika itsestäänselvyytenä, niin paljon kuin häntä taannoin ehdittiin surra. Jää vaikutelma, ettei kukaan lopulta sisimmässään ollut uskonut G:n voivan pudota pelistä - ja sehän on ihan oikea usko, eiväthän häntä elämän ja kuoleman lait sido. Onko tässä ylösnousemuksessa ja valkoiseksi muuttumisessa nyt sitten syvää kristillistä symboliikkaa? Varmasti jollain tasolla, mutta kyse voi olla vain tietystä kirjailijan omaksumasta metaforisesta kielestä, ei niinkään tarkoituksellisesta allegoriasta, jotka Tolkien aina kiisti ja joka kiistäminen on niinkin suoraviivaisen kirjailijan tapauksessa uskottavakin. Joka tapauksessa Gandalfin metamorfoosin syvällinen pohtiminen jää toisaalle, sillä tässä vaiheessa hän vain hyppää takaisin tarinaan, like a boss.

Sitä ennen puidaan maailman ja Sormuksen tilannetta laveasti, ja lopulta tulee puheeksi edeltävän yön kohtaaminen, jossa G ei vakuutuksensa mukaan ollut itse osallisena - Saruman siis lie kyseessä. Mahtoikohan tälle hieman salaperäiselle näyttäytymiselle löytyä selitystä myöhemmin kirjassa tai liitteissä? Joka tapauksessa Gandalf osaa kertoa hobittien olevan Puuparran ja enttien kanssa, ja nämähän ovat jopa Legolasille lähinnä myyttisiä olentoja, nuoremmista kumppaneistaan puhumattakaan. Myös hyökkäys Rautapihaa vastaan on jo Gandalfin tiedossa.

Tarinan tämänkin osa-alueen hän katsoo voivansa jättää omalla painollaan sujuvaksi, siinä kuin Frodon ja Samin ristiretkenkin. Nyt olisi tärkeintä suunnata Rohanin pääkaupunkiin Edorasiin, jossa kuningas Théodenin tahto horjuu. Ja näin päätetään tietysti tehdä. Omat Morian-jälkeiset vaiheensa selostettuaan Gandalf viheltää luokseen Hallavaharjan ja kumppaneidensa kadonneet ratsut: on aika lähteä sotahommiin.

Puuparta

Merri ja Pippin ovat siis päässeet örkeiltä pakoon ja suuntaavat Fangornin metsään. Jo ensimmäiset vaikutelmat sen tunkkaisesta ja tukahduttavasta metsämäisyydestä tuovat niin selvästi mieleen Vanhan metsän, että on yllättävää ja ehkä vähän epäuskottavaakin, ettei hobiteille näytä syntyvän samaa assosiaatiota. Sen sijaan Pippin hakee vertailukohdan sukunsa kolokompleksin Isoksi Asumukseksi kutsutusta huoneesta, joka on legendaarisen Vanhan Tukin kuoleman jälkeen saanut pölyttyä sata vuotta kenenkään koskematta. Varmaan aika monen lukijankin kokemusmaailmasta löytyy joku vanhan sukulaisen asunto, joka ikään kuin tuoksuu vanhalta. Lapsena ajattelin itse isoäitini isosta talosta niin. Fangorn on siis paikka, jossa aktiivinen, muutoshakuinen eläminen on lakannut. Tässä mielessä se tietysti ehkä vähän eroaakin Vanhasta metsästä, jossa sen nimestä huolimatta tapahtuu vähän liikaakin.

On vanhuutta ja vanhuutta, varsinkin Tolkienilla, jolla jonkun olion tuhansiin vuosiin yltävä historia ei välttämättä tarkoita aktiivisen toimijuuden lakkaamista. On paljon tahoja, jotka ovat käytännössä kuolemattomia eivätkä siis altistu seniiliydellekään. Jos tällainen taho lakkaa olemasta aktiivinen toimija, on silloin yleensä kyse maailmasta vetäytymisestä, joka taas johtuu siitä, että maailma on tuottanut pettymyksen, muuttunut vääränlaiseksi, niin ettei vetäytyjä katso voivansa enää ottaa osaa sen menoon. Tämähän on Tolkienin perusmoodi ja TSH:n melankolian ydinmehua.

Näin Fangornissa. Siihen hobitit pääsevät pian tutustumaan ihan ensi käden kautta, kun he korkealle kukkulalle tähystelemään kiivettyään tapaavat Puuparran, siis itse Fangornin, enttien entin. Hän on nimenomaan tällainen maailmasta vetäytyjä tai ainakin siinä rajalla, mahdollisesti muuttumassa sellaiseksi. Ei kuitenkaan vielä täysin. Vielä maailma kiinnostaa häntä, ja vielä hän haluaa ottaa siihen osaa. Varsinkin, jos se tunkeutuu hänen metsäänsä. Tällaista tunkeutumista hobititkin tietysti edustavat, ja Puupartaa kiinnostaisi tietää, että minkälainen homma. Varsinkin, kun hänen ensi alkuun örkeiksi luulemansa vipeltäjät eivät tunnu sopivan luetteloihin.

Huvittavaa kyllä, kasvikunnan edustajiksi hahmottuvat entit uskovat nimenomaan luetteloihin kaikesta olevasta kuin jotkut Keski-Maan Linnét. Hobitteja ei luetteloissa mainita, mutta avuliaasti he lisäävät itsensä niihin, minkä Puuparta hyväksyy. Shokeeraavampaa on, että he kertovat tälle oikean nimensä. Sitä entit eivät harrasta, sillä oikeat nimet kertovat sen olion tarinan, jolle ne kuuluvat - eikö tämäkin ole monenlaisista kansanperinnelähteistä hassulla tavalla valistusajatteluunkin suodattunutta  "nimeä jokin, niin hallitset sitä" -ajattelua? Sellaiseen eivät usko hobitit, joille nimi on vain nimi. He edustavat tässä mielessä jo täysin modernisoitunutta kulttuurikäsitystä.

Joka tapauksessa Puuparta lupaa hobiteille vieraanvaraisuutta yhdessä asumuksistaan ja kaipaa vastineeksi tietoja maailman ja lähiseutujen tapahtumista. Hän keulii korkealla iällään puhumalla "nuoresta Sarumanista" ja viittaamalla esiaikoihin, jolloin koko luoteinen Keski-Maa oli samaa suurta metsää ja Fangornista Luninvuorille asti saattoi vaeltaa siinä. Hän kertoo enteistä ja puista, jotka muodostavat kiehtovan jatkumon: on enttimäisiä enttejä, puumaistuneita enttejä, pelkkiä puita ja heränneitä puita. Näistä osalla on mätä ydin. Puu voi olla paha siinä kuin kaksijalkainenkin. Tässä saadaan lisäselitystä Vanhan metsän tapahtumillekin.

Entithän ovat äärettömän kiehtovia olentoja. Liikkuva, ajatteleva ja puhuva tyyppi, joka onkin puu - retoriikan, toimintamallien ja fysiologian tasolla - on keskimääräistä omaperäisempi fantasiaidea. Tolkien tunnetusti rakasti puita (vaikka hänellä näyttää samalla olleen hieman traumaattinenkin suhde niihin), ja hobittien ensimmäinen näköhavainto Puuparrasta vihjaa siihen suuntaan, että enttien idea on saattanut syntyä ihan yksinkertaisesti siltä pohjalta, että tietynmallinen puu tietyllä tapaa katsottuna alkaa helposti näyttämään humanoidimaiselta hahmolta. Niille voi helposti kuvitella ihan kasvonpiirteetkin.

Ikä, tai iättömyys, on suuren vanhan puun ominaisuus luonnostaan. Puut elävät ihmistä paljon pidempään, jos niiden annetaan, eivätkä ne paljoa kerro. Tai ehkä kertovatkin, mutta niin hitaasti, ettei jo toiseen paikkaan siirtyneellä ihmisellä ole aikaa kuunnella. Tässä lisää aineksia entin ideaan.

No, Puuparta vie hobitit asumukseensa, ruokkii heitä taas yhdellä virvoittavan taikajuoman variaatiolla - tämä on jonkinlaista kasviravinnetta ja saa heidät konkreettisesti kasvamaan, sekä pituutta että hiuksia - ja kuuntelee hobittien hieman sensuroidun ja Sormusta koskevista maininnoista riisutun tarinan. Keskustelun päätteeksi hänen hitaasti eskaloitunut raivonsa Sarumania kohtaan pintautuu ja hän päättää, että tästä on tehtävä loppu. Kun entti tekee päätöksiä, siinä kestää aikansa, mutta sitten päätös on tehty.

Entit on siis yllytettävä hyökkäämään Rautapihaan. Tätä pohtiessaan Puuparta alkaa kertoa tarinaa kadonneista entvaimoista, joiden jo tuhansia vuosia sitten tapahtuneen katoamisen takia enttejä ei nykyään niin hirveästi ole. Huomatkaa: uusia ei siis ole tullut tuhansiin vuosiin. Entvaimojen katoaminen tapahtui kai Toisen ajan loppupuolella. Nämä ovat puiksikin jo huomattavan vanhoja. Kun kaikenlaiset kirjoittelijat tykkäävät analysoida Tolkienin sukupuolirooleja, niin kuvittelisi heidän kiinnittävän enemmänkin huomiota entit/entvaimot -kuvioon, jossa on kieltämättä kaikki parodian ainekset. Entvaimot tykkäsivät siisteistä ja säntillisistä puutarhoista, mies-entit jylhistä metsistä. Sukupuolten mieltymykset eivät kohdanneet toisiaan, seurauksena lajin peruuttamaton kahtiajako eli eräänlainen kollektiivinen itsemurha sen kaltaisesta syystä, että miehet on Marsista ja naiset Venuksesta. Onhan se aika huvittava konsepti,  tai ainakin sitä on vähän vaikeampi nähdä traagisena kuin monia muita Tolkienin juttuja, siitäkään huolimatta, että Puuparta vetää asiaa valottaakseen haltioiden aiheesta tekemän kepeän duettobiisin. Se kuulostaa vähän Johnny Cashin ja June Carterin Jackson-klassikolta. (Aika paska biisi sekin.)

No, Puuparta vie seuraavana aamuna hobitit entkäräjille, jotka on hieman mystisesti jo ennättänyt kutsua kokoon harppomalla ennen vieraidensa heräämistä ympäri metsää. Itse käräjät taas kestävät potentiaalisesti päiväkausia, koska enttien tyyliin kuuluu ensin käydä taustat Hyvin Huolellisesti läpi, vaikka päätös sitten tehdäänkin tämän jälkeen nopeasti. Toki entitkin ovat erilaisia, ja niinpä esimerkiksi muuan Bregalad, "nuori" entti, joka on saanut pikaisuuteen viittaavan lempinimensä, koska vastasi vanhemman entin kysymykseen ennen kuin tämä oli saanut sen loppuun, on jo päättänyt kannattaa Sarumanin kimppuun käymistä. Hän saa siis pitää hobiteille seuraa käräjien jatkuessa. Mutta kun ne lopulta päättyvät, päättyvät ne dramaattisesti. Enttiarmeija lähtee marssimaan Rautapihaa kohti saman tien, ja tällä kertaa vedettävä biisi on säilynyt muistoissani yhtenä lapsilukijaan vahvimman vaikutuksen tehneistä.

Rautapihaan! Sinne, vaikka se on paikka missä teljet
tiemme salpaa, muurit kestää, portit estää, sinne ,veljet! 
Sotaan! Vihaan! Käsi kalpaa nostaa, uhkaa, sotaan, sotaan,
lieskat lyövät, kaiken syövät, jää vain tuhkaa, tuomiotaan
Rautapiha odottakoon, muurit lakoon, kostaa saamme,
hetki on nyt tuomion, siis rummun tahtiin astukaamme!
Tuomion nyt tuomme me, me tulemme, me tulemme!
Me tuomme sille tuomion,
me tuomme, tuomme tuomion!

Sankariheviä elegantissa runomitassa - what's not to like?

Tämä on semmoinen lukijaa elähdyttävä voimakohtaus. Motherfucking entit lähtee sotaan! Ja aavemainen joukko puumaisempia muita seuraa perässä, kuten hobitit huomaavat luvun lopussa. Niskavilloja kylmää tällaista lukiessa.

Uruk-hai

Kahden tornin kolmannessa luvussa Tolkien käyttää ensimmäistä kertaa vähän modernimmaksi luokiteltavaa kerrontatekniikkaa: "samaan aikaan toisaalla" -leikkausta. Kerrotaan siis Merrin ja Pippinin näkökulmasta ne tapahtumat, joiden kulkua Aragorn ja kumppanit joutuivat edellisessä luvussa arvailemaan. Tolkienin tapa käyttää tällaista leikkausta on mielenkiintoinen, koska se on niin kaukana 1900-luvun loppupuolen ja 2000-luvun proosan melkeinpä vakioksi muodostuneesta nopeiden näkökulmanvaihteluiden tekniikasta. TSH:ssa seurataan Saattueen hajottuakin yhtä perspektiiviä kerrallaan aina niin pitkään kuin mahdollista. Frodon ja Samin ja muiden tyyppien osuuksien jakaminen kokonaisiksi erillisiksi kirjoiksi on ääriesimerkki tästä, mutta tässäkin on pienemmässä mittakaavassa käyty yksi kokonainen tapahtumaketju läpi ensin yhdestä, sitten toisesta näkökulmasta.

Luvun aloituspreesens ei sijaitse suoraan siellä, missä Merri ja Pippin viimeksi tavattiin, vaan liikkeelle lähdetään Pippinin ensimmäisestä painajaismaisesta heräämisestä örkkien vankina, minkä jälkeen käydään nopeana takaumana läpi Boromirin kuolemaan ja hobittien vangitsemiseen johtaneet tapahtumat. Vaikka vaara ei tietenkään ole heillekään tässä vaiheessa enää mitään uutta, ja örkkejäkin on jo ehditty nähdä, kuvittelisi näiden leiristä sidottuna heräämisen, ilman tietoa mistään pelastustoiveista, olevan melko musertavaa toivottomuutta aiheuttava tilanne. No, Pippin tiedostaa kyllä asemansa synkkyyden, mutta ei edes ensi alkuun lannistu siitä. Hän alkaa heti hahmotella tilannekuvaa olosuhteisiin nähden valppaasti. Viimeistään nyt lukijalle alleviivataan huolella sitä, etteivät hobitit ole mitään heittopusseja, vaan äärimmäisen sopeutuvaisia ja sitkeitä tyyppejä: tämä heidän ominaislaatunsa on tietysti koko teoksen keskeisiä motiiveja.

Tämä ominaisuus johdattaa Pippinin pienen orientaatiohetken jälkeen yrittämään välittömästi siteistä irroittautumista, mikä herättää lähinnä ilkeää huvittuneisuutta lähimmissä örkeissä. Mutta sitten örkkien välille puhkeaa riita vankien kohtalosta ja yleisemminkin siitä, kuka tätä joukkoa johtaa ja mihin. Pippin pysyy skarppina ja ymmärtää örkeissä olevan ainakin kahta porukkaa, rautapihalaisia ja Mordorin käskyläisiä. Ensin mainituilla on selvät ohjeet viedä hobitit vahingoittumattomina Sarumanille, jälkimmäisillä taas ei tunnu olevan nimenomaisia tätä asiaa koskevia käskyjä. Ristiriita on perustavanlaatuinen ja paljastaa välillisesti sen, että Saruman koettaa edelleen pelata omaa peliään ja on ainakin näiden hobittien suhteen Mordoria askeleen edelläkin. Sitä paitsi hänen geenimanipuloidut ja inhasti ristisiitetyt urukinsa ovat isompia ja vahvempia kuin perusörkit. Erityisen kova jätkä on urukien pomo Ugluk - huvittavan onomatopoeettinen nimi jopa örkkinimien mittapuulla - joka ratkaisee tämän riitatilanteen katkaisemalla pari päätä. Mutta Pippin saa ohessa nirhattua köytensä rikki ja sitten kietaistua ne näennäiselle lenkille parempaa hetkeä odottamaan.

Tässä vaiheessa päähaavan saanut Merri on vielä tajuttomana. Mutta kun örkkien tiedustelijat palaavat tuoden tiedon rohirrimistä lähettyvillä, alkaa joukkoon tulla vauhtia, ja hobittienkin on kyettävä juoksemaan omilla jaloillaan. Heitä elvytetään polttavalla nesteellä lääkepullosta ja Merrin tapauksessa myös haavaan siveltävällä epämääräisellä sotkulla. Jää vaikutelma, että örkkien lääkintä on esteettisistä puutteistaan huolimatta itse asiassa tehokasta. (Nestemäinen lääke voisi hyvin olla vaikkapa tiukemmanpuoleista yrttiviinaa. Aihetta tuntevat huvitelkoot ajatuksella, että se olisi esimerkiksi Latvian legendaarista herkkua, Black Balsamia. Ei sekään varmasti leppoisaan kaljoitteluun tottuneen perushobitin mielestä ensi alkuun hyvältä maistuisi. Konnussahan ei selvästikään vallitse viinakulttuuri, vaan nimenomaan olut-sellainen.)

Sitten lähdetään juoksemaan, vaikka Sumuvuorten örkit eivät sitä mieluusti päivänvalossa tekisikään. Aurinko ei varsinaisesti vahingoita örkkejä, perinteiset örkit eivät vaan diggaa siitä. Ehkä se sattuu silmiin, korventaa aivoja tai mitä lieneekään. Hämärä mielikuva, että jossain Silmarillionissa tms. heidät olisi määritelty selvemminkin pimeyden olioiksi.

Tässä kohtaa voi varmaan tehdä pienen sivuhypyn ja pohtia hieman laajemminkin örkkikulttuuria, josta tämä luku tarjoaa ehkä parhaan käsityksen Tolkienin koko tuotannossa. Tässä nimittäin örkkien keskinäinen sosiaalisuus nähdään melko yksityiskohtaisen ulkopuolisen havainnon kautta. Voinemme olettaa Tolkienin halunneen kuvata hyvin vittumaista yhteisöä ilman mitään tietoista tarvetta nostattaa myötätuntoa näitä tyyppejä kohtaan. Sikäli on mielenkiintoista, että kuvaus tuo ehkä vahvimmin mieleen angstiset armeijaelokuvat. Muistumia ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista? Kuka tietää. Tosin Tolkienin ajatusmaailmassa sotilaspalveluksen vittumaiset puolet lienee oikeuttanut oikea päämäärä, jota örkeillä ei tietenkään ole. Niiden keskenään ristiriitaisetkin päämäärät ovat lähtökohtaisesti vääriä ja sitä paitsi alisteisia niitä suurempien tahojen, jopa niiden oman luojajumalatahon, päämäärille. Keskinäisissä suhteissaan ne turvautuvat silti anarkistiseen, hengenvaaralliseen voimienmittelöön nokkimisjärjestyksen selvittämiseksi.

Niiden kulttuurissa siis yhdistyvät sotilaskurin ja anarkian huonoimmat puolet. Ne eivät ole vapaita, mutta kuten veriset keskinäiset yhteenotot todistavat, ei niillä ole systeemin suojaa henkilökohtaiselle koskemattomuudelleen edes määräyksiä noudattaessaan. Sitä ei tietysti ole armeijassakaan, ainakaan huonosti toimivassa sellaisessa. Oudolla tavalla tulee mieleen monia kuvauksia amerikkalaisjoukoista Vietnamin sodassa, joka tietysti käytiin vasta vuosia TSH:n kirjoittamisen jälkeen.

Joka tapauksessa taas yhden tällaisen riidan seurauksena Pippin saa tehtyä pienen irtiottonsa ja jätettyä haltiaviittansa soljen merkiksi seuraajille, joiden olemassaoloakin hän rohkenee realistina epäillä.

Kyyti on sen verran kylmää tämän jälkeen, että loppumatka sumenee Pippinin näkökulmasta kuvattuna painajaismaiseksi horteeksi. Örkkiporukan disintegroituminen jatkuu, kun suunnasta tulee taas erimielisyyttä ja pohjoisen örkit erkanevat joukosta. Mordorin örkkien ykkösnyrkki Grishnakh taas palaa omine käskyläisineen takaisin, selvästi suuremman saaliin perässä. Tällä örkillä tuntuu olevan aspiraatioita perusörkkiyttä korkeammalle, ja nazgûlista se puhuu samaan sävyyn kuin fani suosikkibändistään, epämääräisesti henkilökohtaisiin yhteyksiin viittaillen. Ugluk ei häntä tietenkään silmissään katsele, joten hieman sekavien vaiheiden jälkeen ollaan tilanteessa, jossa kolme eri örkkiporukkaa pakenee rohanilaisia suunnilleen samaan suuntaan, hobittien pysyessä rautapihalaisten huostassa.

Sumuvuorten örkit ovat lopen väsyneitä ja kai auringonkin korventamia, ja muut ryhmät jättävät ne nopeasti jälkeensä. Niidenkään vauhti ei kuitenkaan riitä Rohanin ratsumiehille, joiden piirittämiä örkit pian ovat. Hobiteille tilanne ei silti näytä valoisalta - nämä ratsastajat ovat heille aivan tuntematonta joukkoa, ja vaikka heidän olettaisi olevan "hyvän puolella", eivät he tiedä hobittien olemassaolostakaan, eikä sitä ole mahdollista tehdä heille tiettäväksikään, rohirrim kun pysyttelevät matkan päässä ja ammuskelevat nuolia örkkileireihin. Uglukin käsky taas on periaatteessa - ihan loogisesti - antaa hobittien elää tasan niin kauan kuin läpimurtoa ei tapahdu, eikä ainakaan pelastuakseen. Tiukassakin tilanteessa heitä vartioidaan tarkasti.

Yö tulee, örkkejä piirittävät ratsastajat sytyttävät vartiotulia ringiksi, örkkien keskuudessa yltyy levottomuus ja halu yrittää murtautua saarroksista ennen aamunkoittoa. Uglukin aika kuluu kamikaze-suunnitelmia torpatessa, ja sitten häntä tarvitaan yhdellä laidalla, jossa lähelle tulleet ratsumiehet ovat surmanneet örkkejä. Näin saapuu paikalle tilaisuuteensa havaitseva Grishnakh, joka on ainakin jollain tasolla tietoinen Sormuksen olemassaolosta. Tämä käy ilmi hänen ja Merrin keskustelusta, jossa hobitti pelaa suoraan Klonkkuun viittaavilla "klunk, klunk" -äännähdyksillä ja salamyhkäisillä puheilla "aarteesta". Jää selvittämättä, minkä maailmantiedon (tai hyvän arvauksen) varassa Merri osaa näistä naruista vetää, ja lukijankin täytyy päätellä vähän rivien välistä, että Grishnakh on kenties ollut mukana Klonkun vangitsemisessa Mordoriin, ei hän muuten osaisi näitä vihjeitä tunnistaa. Mutta vangittuna ja sidottuna on aika hankala pelata tällaista peliä, vaikka lopulta riskinotto (joka olisi hyvin voinut johtaa kahteen kuolleeseen hobittiin) onnistuukin sattuman sanelemana. Grishnakh kaappaa molemmat hobitit kainaloonsa kaiketi suorittaakseen tarkemman ruumiintarkastuksen rauhallisemmassa paikassa, mutta sattumalta vastaan tulevat rohanilaiset surmaavat sen edes huomaamatta hobittivankeja pimeässä.

Tilanne siis: örkkileiri kaaoksessa rohanilaisten hyökkäilyjen ja hobittien pian huomatun katoamisen takia. Hobitit pian vapaita, koska Pippin tosiaan oli kaukonäköisesti saanut aiemmin köytensä nirhattua auki. Tappelevia osapuolia kaikkialla, mutta haltiaviittojen suojassa ryömimällä sankarimme pääsevät tilanteen ulkopuolelle ja suuntaavat kohti Fangornin metsää jo leppoisissa tunnelmissa kokemuksiaan vertaillen. Onhan tuosta metsästä toki varoiteltu, mutta on sinänsä ymmärrettävää, että äskeisen jälkeen se tuntuu turvasatamalta, varsinkaan kun kukaan ei ole osannut selventää, miksi se nyt olisi mitenkään vaarallinen kulmakunta.

Rohanin ratsastajat

Tässä pitkässä luvussa Aragorn, Legolas ja Gimli jahtaavat nuoremmat hobitit kaapanneita örkkejä. Suuri osa luvusta kuluu heidän sankarillisen, mutta epätoivoisen takaa-ajonsa kuvaamiseen, mistä on vaikea keksiä mitään kovin välkkyä kirjoitettavaa. Matkan varrelle osuu tietysti tapahtumiakin: jo alkuvaiheessa löytyy viisi kuollutta örkkiä, joiden kohtalo tulkitaan merkiksi Sarumanin urukien ja Sauronin perusörkkien välisestä riidasta. Suurpoliittiselta kannalta tämä nopeasti sivuutettu havainto on toki merkittävä, mutta jahtimiehillä ei ole aikaa jäädä sitä sen kummemmin pohtimaan.

Pian tämän jälkeen saadaan kukkulanharjalta ehkä hivenen epärealistisen laajakangasmainen näkymä yli "Rohanin laajojen laidunten", tuota maata ja Gondoria rajaavien Valkoisten vuorten huipuille asti ("viitisentoista peninkulman" päähän, eli 150 kilometrin, ellei vanhojen mittayksiköiden tuntemukseni minua aivan petä). Tästähän Aragorn saa aiheen runoilla taas hieman kohtalonsa valtakunnasta. Gondor on kyllä kuvailtu TSH:ssa vahvoin viivoin jo ennen kuin sinne päästään. Minusta se on aina vaikuttanut jotenkin välimerelliseltä, tyystin toisenlaisesta maantieteellisestä muodostaan huolimatta kenties italiamaiselta. Pohjoisosissa on vuoria ja niittyjä, etelässä subtrooppista idylliä. Toisaalta Gondor on ilman muuta Keski-Maan valtakuntien "möhis", ohi paljon vanhempien haltiasiirtoloidenkin. Gondorista tulee mieleen Pink Floydin tai ehkä vielä enemmän Marillionin myöhäistuotanto. Staattista, ylevää, vähän väsynyttä, mutta herkkänä hetkenä kaunista. Miksipä tuollaiseen paikkaan ei väsynyt matkamies kaipaisi.

Laskeudutaan Emyn Muilin kukkuloilta Rohanin ruohoaavikolle, ja oikeastaan vasta nyt saattaa takaa-ajo kunnolla alkaa. Niityllä on kevyiden jalkojen kevyttä juosta, mutta raskaasti varustetuille örkeille hankalampaa; käytännön asioiden ohella tai niitä enemmänkin on toki kyse temaattisesta pointista: kauniissa, vihreässä maastossa ei örkin jalka nouse. Koska ne eivät voi olla tuhoamatta kauneutta mennessään, jättävät ne myös helposti seurattavat jäljet. Tosin tärkeimmän jäljen on jättänyt Pippin, jonka paniikinomaisesta pakoyrityksestä kuullaan myöhemmin lisää. Hänen pudottamallaan haltiasoljella on lähinnä symbolinen merkitys, joskin sen kautta Tolkien tuo ohimennen esiin myös ne konkreettiset uhkakuvat, joita hobittien örkkien vankeina olemiseen mitä ilmeisimmin liittyy. Ajatus, että noita hilpeitä pikku veikkoja ajetaan kuin karjaa, korventaa sydäntäni, muotoilee Legolas trion pelot. Kidutus ja piina ovat Tolkienilla armollisen harvinaisia ja esiintyessäänkin brutaalista fyysisestä todellisuudesta etäännytettyjä elementtejä, joiden mahdollisuutta ei tässäkään tarvitse kohdata kuin abstraktilla tasolla.

Aragornin ja kumppaneiden pelastustehtävän ylivoimaisuus tulee esiin auringon taas laskiessa, kun pitäisi päättää, jatketaanko vaiko ei. Takaa-ajon mittasuhteissa ja ihan numeraalisessa puolessa on supersankarimaisia piirteitä. Jampat ovat hölkänneet päivässä kuusi peninkulmaa ja pitävät vielä tämän jälkeenkin ihan realistisena vaihtoehtona jatkaa samoilla höyryillä yönkin yli. Toisaalta myös örkkien eteneminen vaikuttaa 24/7 -tyyppiseltä. Sunnuntaikävelyllä tässä ei olla. No, ajomiehemme taipuvat sitten kuitenkin nukkumaan jokusen tunnin, mutteivat niinkään väsymyksen vuoksi kuin siinä pelossa, ettei pimeällä huomaa Pippinin pakojälkien kaltaisia yksityiskohtia.

Aamun sarastaessa matka jatkuu, ja nyt Tolkien mainitsee lembasin ravintoarvot ainakin osaselityksenä epäinhimillisen jahtitahdin mahdollistumiselle. Mielenkiintoinen piirre haltiapullassa on, että sitä voi tässä kerrotun mukaan syödä juostessaankin. Eivät juutu palat kurkkuun, eikä Heimlichin otetta tarvita, vaikka kaiketi eräjormien kuningas Aragorn senkin osaisi.

Rohanin tasangot vaikuttavat pahaenteisen tyhjiltä, maanpintaa kuunnellessaan on Aragorn kuullut kuitenkin laukkaavien hevosten ääntä. Kun luvun nimen ottaa huomioon, saattaa hitaampikin viimeistään tässä vaiheessa päätellä, että kohta tavataan niitä kuuluisia ratsumiehiä. Ennen sitä tulee kuitenkin taas ilta, ja hersyvään tyyliinsä Aragorn valittelee olevansa aivan luonnottoman väsynyt siihen nähden, millaiseksi samoojan pitäisi tällaisessa tilanteessa olonsa kokea. Eihän tässä ole vedetty kuin 12 peninkulmaa vasta, joten jokin paha voima täytyy pelissä olla, jos nyt jo uuvuttaa. Hiekoittajaksi epäillään Sarumania: näyttää siltä, että Rautapiha säteilee ympärilleen jonkinlaista mystistä negatiivisen energian kenttää, jonka selättämiseksi varmaankin tarvittaisiin Paulo Coelhoa. Häntä ei ainakaan vielä näy, ja takaa-ajajat alkavat vajota epätoivoon. Tämä ei tietenkään ole luovuttajan epätoivoa, vaan turhaakin tehtävää katkeraan loppuun asti jatkavaa sankarillista epätoivoa.

Seuraavana matkapäivänä löydetään kylmennyt örkkileiri ja saadaan tietää, että Legolasin marssitahdin salaisuus on haltioiden kyky nukkua kävellessään. Ominaisuus vaikuttaa käytännöllisemmältä kuin joidenkin ihmisten harrastama käveleminen nukkuessa. Tuuli on illan tullen kääntymässä kylmäksi ja itäiseksi, mikä tarkoittaa, että pahoja asioita on tapahtumassa. Tai näinhän sitä luulisi. Aamunkoitteessa ajomiesten yöpaikkaa lähestyy kuitenkin iso joukko ratsastajia, niin, niitä rohanilaisia. Tämän pystyy 30 kilometrin päästäkin kertomaan Legolas, kuten senkin, että hevosmiehiä on tarkalleen 105 ja heidän johtajansa on hyvin pitkä.

Aragorn taas pitää pienen briiffauksen rohirrimin syväolemuksesta. Kysehän on "hyvistä barbaareista", jotka ovat viisaita mutta oppimattomia ja eivät kirjoita kirjoja vaan laulavat lauluja. Rohanilaiset ovat Gondorin "hyviä natiiveja", paitsi että eivät ole; ovat nimenomaan aikanaan hyödyllisiä maahanmuuttajia, joille on armosta ja palveluksistaan myönnetty oma maa-alue; samalla he ovat käänteisiä viikinkejä (tai insert joku muu kansainvaellusajan porukka tähän), jotka reissaavat satoja kilometriä paremmille laidunmaille, mutta eivät valloittaakseen, vaan auttaakseen ja alistuakseen eräänlaiseen satelliittivaltiotyyppiseen asemaan.

Kulmakunnan varsinaiseen ja suhteessaan sekä Gondoriin että Rohaniin itse asiassa kaksinkertaiseen alkuperäiskansaanhan törmätään vasta myöhemmin.

Rohirrim ovat the true original folk metal people, uljaita sotureita, kauniisti kasvaneita blondeja, periksiantamattomia mutta hyväsydämisiä, kaavamaisia biisirakenteita noudattavia taisteluhenkisten kertosäkeiden eksperttejä. Heidän puhdasta imagoaan tosin tahraa epäily verojen maksamisesta Mordoriin. Tahrana hohtavassa kilvessä tämä tuntuu vähän samanlaiselta kuin ilmaan heitetty ajatus, että true metalissa olisi käytetty kosketinsoittimia. Kyse onkin niin mahdottomasta ajatuksesta, että Aragorn voi ampua sen heti alas.

Saruman on tietysti sitten eri asia. True metaliin voi salakuljettaa Summoning-käppäurkuja ilman, että kukaan heti tajuaisi periaatteita rikotun.

No, kun ratsastajat sitten saapuvat kohdalle, päättävät ajomiehemme jostain syystä odotella heidän ohikulkuaan melkein loppuun asti, haltiaviittojensa seminäkymättömiksi tekeminä, kunnes ihan viime hetkellä Aragorn hyppää esiin ja kyselee kuulumisia. Juuri Aragornin drama queen -hommilta tämä kytistely haiskahtaakin, eikä siinä ole mitään rationaalista pointtia, ottaen huomioon, etteivät nämä suoraviivaiset soturihahmot hirveästi arvosta kirkkaan taivaan alla piileskelemiseen kykeneviä noitia, varsinkaan jos näiden noituus on Lothlórienista hankittua. Ensimmäinen riita Eomerin porukan kanssa saadaankin aikaiseksi tästä aiheesta ennen kuin oikein mistään muusta on ehditty edes keskustella. Gimli pääsee pätemään rotujenvälisellä kaukorakkaudellaan ja meinaa aloittaa itsemurhahenkisen taistelun, johon Legolaskin on heti valmis yhtymään. Tässä vaiheessa Aragorn löytää itsestään tilanteen rauhoittajan. Toki 60 kilometrin päivätahtia muutaman vuorokauden tarvottuaan onkin varmaan silmät ristissä ja serotoniinit heikoilla, mutta kun on ensin julistanut pyhää vannoutumista hobittienpelastushommalle, olisi todella loogista hankkiutua hengestään eroon 35-kertaista ratsumiesylivoimaa vastaan semantiikan ja kunniakysymysten takia.

Toisaalta myös Eomer on drama queen par excellence. Tieto siitä, että vastaantulijat ovat örkkijahdissa, ei häntä erityisemmin lämmitä, koska örkkejä ollaan ajamassa takaa väärin: heidän maillaan, ilman heidän selvää käskyään. Kun tähän muotovirheeseen ei tule heti selvyyttä, alkavat äänenpainot taas koveta. Ja fiksuna miehenä Aragorn vastaa uhkavaatimuksiin paljastamalla oman miekkansa ja huutelemalla Elendiliä. Autatteko minua vai estättekö minua? Valitkaa nopeasti! Näin puhuu kolmea sataaviittä vastaan johtava hermoraunio.

Mutta tämä on toki vain pakollista peitsenkalistelua ja draamailua. Voi päätellä, ettei kumpikaan osapuoli ole tosissaan alkamassa huitoa kauhavalaisillaan. Eomer on "hyvä jätkä", joka kyllä lopulta kuulee mielellään örkkijahdista ja jakaa omat tietonsa: rohanilaiset ovat sanotut örkit jo tuhonneet, heidän lastensatuina pitämiään hobitteja ei joukossa kuitenkaan näkynyt. Boromirista, tämän Rohanissakin tunnetusta ennustuksesta puhutaan ohessa, ja sitten on tietysti paljastettava niin Gandalfin kuin Boromirin kohtalokin. Gandalfin vähintäänkin ristiriitainen maine näillä lakeuksilla käy ilmi. Velhon ongelma on siinä, että häntä pidetään puolittain hevosvarkaana ja vieläpä aika eeppisenä sellaisena, kun on tullut ottaneeksi käyttöönsä Hallavaharja-nimisen ajoneuvon, maan hienoimman ja kuninkaallisimman ratsun - joka nyttemmin on kyllä palannut kotikonnuilleen, mutta ei suostu muulle isännälle.

Ja hobittien valitettavan todennäköinen kohtalo vaikuttaa olevan huomaamaton kuolema ratsumiesten ja örkkien yhteenoton tiimellyksessä.

No, lyhyestä virsi: Aragornin ja Eomerin monipolvisessa ja asetelmallisessa keskustelussa ehditään käydä vielä läpi takaa-ajajien legendaarinen fyysinen suoritus, ajatus Aragornin tulemisesta Rohanin avuksi nyt heti (hän lupaa tulla myöhemmin), polttava kysymys Sauronille maksettavista veroista (juu ei todellakaan) ja monimutkaisempi Saruman-aihe. Sitten Eomerilla meinaa taas hirttää "olen vain töissä täällä" -vaihde päälle: on annettu käsky, etteivät muukalaiset saa kulkea Härmässä ilman Isoontalon Antin erillistä lupaa, joten kun nämä eivät meinaa suostua mukaan tulemaan, pitäisi taas - "hyvin vastahakoisesti" - aloittaa miekkahommat. No, tämä läppä irtoaa Eomerilta jo aika puolitehoisesti, ja Aragorn puhuu hänet hetkessä ympäri, joskin vaatii henkensä panttiin vedoten Aragornia porukoineen tulemaan jahdin jälkeen paikalliseen pääpaikkaan, Medorasiin.

Kaiken lisäksi Eomer antaa tyypeille hevoset. Se herättää ennakkoluuloja hänen alaisissaan. Nimenomaan hevosen antaminen kääpiölle hiertää jostain syystä, mutta toisaalta Gimlinkin meininki on, että "minä en tuohon koske, en saatana". No, Legolas lupaa Gimlille paikan oman ratsunsa selästä, ja kääpiö lupaa läksiäisiksi opettaa Eomerille tosiasioita valtiatar Galadrielistä vaikka kirveen kielin. Nyt ei Eomer jaksa enää draamailla, vaan lähinnä naureskelee. Toisin kuin muut asianosaiset, ei hän itse asiassa tunnu olevankaan dramaattinen hahmo, kunhan muodon vuoksi vetää roolia.

Takaa-ajajat pääsevät nyt nopeine ratsuineen pian Fangornin pahaenteisen metsän laidalle, örkkien ja rohanilaisten taistelukentälle. Mitään uutta ei löydy, eikä toiveita hobittien hengissäolosta vaikuta olevan. On paneuduttava taas yöpuulle. Fangornin käsitellään ensimmäistä kertaa edes ohimennen lyhyessä keskustelussa ennen tätä. Yleisen pahaenteisyysviban oheen tuo tarkempaa tietoa vain Legolas, joka mainitsee entit tässä ensimmäistä kertaa, tarkentamatta käsitettä sen kummemmin. No, neitseellinen lukijahan saa tällaisesta vain karvansa pystyyn.

Yöllä tulen äärellä ei kuitenkaan tavata vielä enttejä. Harmaakaapuinen, sauvaan nojaava vanha mies sen sijaan näyttäytyy valopiirin reunalla. Hetkessä tämä Saruman-oletettu on hävinnyt, ja niin ovat juuri saadut kalliit hevosetkin.

Pitkä luku rakentaa tarinan kaarta hienolla tavalla. Tilanne on nyt aivan eri ja lukijan kannalta avoimempi ja mielenkiintoisempi kuin Emyn Muililta lähdettäessä. Itse olen aina pitänyt kolmannesta ja viidennestä kirjasta ihan lukukokemuksena enemmän kuin neljännestä ja kuudennesta. Nämä eivät ole pisteestä a pisteeseen b suoraviivaisesti etenevän mission kahlitsemia, vaan kaikenlaisia asioita tapahtuu, juoni liikkuu ja käy pyydykseen: siitä saa kiinni.

Boromirin lähtö

Tästä alkaa kolmas kirja ja Kaksi tornia: keskeltä toimintaa, johon Sormuksen ritarit päättyi. Saattue hajoaa ja Boromirin lähtö ovat harvinaisen täydellinen vastinpari toisilleen, ja näin kai silta trilogian osasta seuraavaan rakennetaankin, vaikkei Tolkien tietenkään ollut itse kirjoittamassa mitään trilogiaa. Itse asiassa tässä lähdetään liikkeelle niin saumattomasti edellisen luvun lopusta, vain pienen aika- ja perspektiivisiirtymän kautta,  että monen Sormuksen ritarien lukusiirtymänkin välillä on ollut paljon jyrkempi taitekohta. Kahta tornia on aivan turha ajatella itsenäisenä kirjana, kun se alkaa virkkeellä "Aragorn kiiruhti mäkeä ylös". Virke on muodoltaan samankaltainen kuin "Kolossa maan sisällä asui hobitti", mutta tunnelmaltaan melko erilainen.

Neljännessä kappaleessa, ensimmäisen sivun puolimailla, Aragorn kuulee örkkien kiljaisuja ja Boromirin torven. Sen soitto merkitsee gondorilaisen olevan suuressa hädässä. Muiden olinpaikasta Amon Heniltä vastauksia etsinyt Aragorn ei tiedä mitään. Huomioitakoon, että jos kohta Frodo näki näkemisen istuimella istuessaan kaikenlaista, vaikkakin Sormuksen vääristämää, ei Aragorn näe juuri mitään. Tämän voi nähdä kuvastavan pakan leviämistä pahimmalla mahdollisella hetkellä. Ensimmäistä kertaa teoksen aikana Aragorn on aidosti epätietoinen.

Niinpä hän saapuu Boromirin luoksekin liian myöhään ja löytää tämän örkkinuolten lävistämänä, täpärästi hengissä. Siis juuri sen aikaa, että ehtii lausua seikkailukirjojen kuolettavasti haavoittuneen ratkaisevat repliikit: juuri riittävästi, että käy ilmi sen olevan liian vähän. Toki Boromir myös kuolee juuri, kun ratkaiseva tarkentava kysymys on esitetty, ehtimättä vastata siihen. Hän oli ehtinyt todistaa, miten hobitit vietiin örkkien vankeina pois, mutta ketkä hobitit?

Tolkien ei olisi Tolkien, elleivät Aragorn ja paikalle saapuneet Legolas ja Gimli silti omistaisi kohtalaisen määrän aikaa Boromirin viimeisen leposijan järjestämiseen. Kun maahan hautaaminen ei tule kyseeseen, lasketaan hänet veneessä Anduinin huomaan ja Raurosin putouksiin. Aragorn ja Legolas improvisoivat kylkeen yhden TSH:n parhaista laulurunoista.

Meren suulta, hiekalta, lentäen tulee tuuli Etelän;
se lokkien huutoa tuo ja sen kuulen portilla itkevän.
"Mitä tietoja Etelästä, oi, sinä huokaava tuuli tuot?
Mihin jäänyt on kaunis Boromir? Suru silmiin saa kyynelvuot."
"Sitä turhaan minulta tiedustat - monet luut ovat jääneet ne
meren myrskyisän pimeille rannoille ja rannoille valkeille;
monet Anduinia ovat laskeneet päin merta hyökyvää.
Kysy Pohjatuulelta niistä jotka se minulle lähettää!"
"Oi Boromir! Taatse portin tuon tie johtaa etelään;
meren harmaan ääreltä saavu et lokinhuutojen myötäkään."

Huh huh. Tolkien, Panu Pekkanen ja/tai Legolas olisivat tällaisella friistailauksella aika kovaa kamaa poetry slameissa.

Runohetken jälkeen Aragorn koodaa leiripaikalla Frodon ja Samin lähdön arvoituksen; nyt ainakin tiedetään, kuka on mennyt mihinkin ja kuka missäkin seurassa. Aragorn se tekee myös pikaisen päätöksen seurata Merrin ja Pippinin kaapanneita örkkejä. Viimein puhuu sydämeni selvää kieltä, hän määrittelee, mutta kyseessähän on monisäikeinen linjanvalinta. Frodon pelastustehtävä ei ole monen tekijän työ. Aragorn määrittelee tässä hetkessä itsensä taustatyön tekijäksi, ikään kuin tukijoukkojen pomoksi. Ja hänen ensimmäinen tehtävänsä on siis Merrin ja Pippinin pelastaminen, vaikkei tällä kylmästi ajatellen ole sotakokonaisuuden kannalta kai mitään suurempaa merkitystä, tai sellaista ei ainakaan ole tässä vaiheessa havaittavissa.

Ihminen, haltia ja kääpiö alkavat juosta. Siinä on draamallista tehoa.