Sarumanin ääni

Edellisen luvun päätteeksi portilla rentoutunut seurue päättää lähteä katselemaan ympäriinsä Rautapihan sisällä. Enimmistä vesistä tyhjentynyt laakso vaikuttaa lähinnä romuvarastolta. Rautapihassahan riittää lääniä, ja kun seurue havaitsee kauempana Orthancia lähestyviä ratsastajia, tarvitaan Legolasin silmiä tunnistamaan nämä Gandalfiksi, Théodeniksi ja kumppaneiksi. Päätetään mennä näitä vastaan.

Käy ilmi, että Gandalf on menossa tapaamaan Sarumania. "Se on vaarallista ja luultavasti tuloksetonta, mutta sitä ei voi välttää", hän sanoo. G:llä lienee oma kauna ojassa, mutta on toki totta, että Rautapihan asia jäisi kesken, ellei Sarumania kohdattaisi. Velho varoittelee seuralaisiaan ex-kollegansa vaarallisuudesta painokkaasti. Nimenomaan tämän ääntä on syytä varoa.

Seuraava pitkä kohtaus on taas klassikkomateriaalia. Gandalf, Théoden, Aragorn, Legolas ja Gimli kipuavat Orthancin portaat koputtaakseen Sarumanin ovelle. Hobitit jäävät alas rohanilaisten seuraan, ja ainakin Pippinin tekee mieli palata dokailemaan vartiotuvalle sen sijaan, että odottaisi täällä mahdollisesti vaarallista kohtaamista. Käy vedenpitävästi ilmi, että Kärmekieli on saapunut tänne "mestarinsa" luo, sillä hän avaa ensin ikkunan vastauksena Gandalfin aika autoritääriseen koputukseen. Sitten saapuu Saruman - ei ovelle kasvoista kasvoihin -kohtaamiseen, vaan sen yläpuoliselle parvekkeelle, omalta kannaltaan toki järkevästi. Ja sitten kuullaan se Sarumanin ääni.

Tuo tunnepuheen mestari aloittaa uhriutumisella: häntä on jo hirveästi kiusattu, viety suorastaan koti ympäriltä, ja vielä tullaan häiritsemään lisää. Eikö vanha mies jo saisi olla rauhassa? Sitten on vuorossa kohteen valinta, ja aika vedenpitävä ratkaisu on ottaa pääkohteeksi Théoden, jolla on näillä kulmilla paikallaolijoista eniten valtaa. Sarumanin suuri suunnitelma on houkutella ratsuruhtinas liittoon, jossa hänen oma roolinsa olisi pelastaa Rohan epäviisaiden ratkaisujen aiheuttamalta tuholta - siis ratkaisujen, jotka ovat johtaneet muun muassa Rautapihan vallan romahduttamiseen. Paradoksaalisesti Saruman siis tarjoutuu korjaamaan rohanilaisten ja hänen omien joukkojensa välisen sodan jälkiä!

Rohanin sotilaisiin tämä retoriikka menee hetken täydestä, lähinnä siksi, että Saruman sentään puhuu heidän herralleen kohteliaasti. Mitään substanssia äijän puheessa ei kuitenkaan ole. Allegorinen tulkitsija voisi hakea yhtäläisyyksiä vaikkapa neuvostopropagandaan, vaikka se ei kylläkään ollut aivan näin smoothia. Mustan väittäminen valkoiseksi ja toisin päin kuitenkin yhdistää.

Sarumanin vaarallinen ääni toimii kuitenkin yllättävän huonosti kaikkiin muihin kuin rohanilaisiin. Kohtauksen alussa Tolkien väittää sen tehosta isompia asioita kuin kohtauksen kulku sitten todistaa. Esimerkiksi Gimli havaitsee melkein heti, että "tämän velhon sanat seisovat päälaellaan". Samoin Éomer ei ole huijattavissa. Sarumanin heikkous on sitten siinäkin, että heti jonkun sanoessa jotain poikkipuolista uhkaa hänellä olla vihanhallintaongelmia, mikä on ristiriidassa yleisen lässytystyylin kanssa.

No, ratkaiseva seikka on Théodenin vastaus lässytykseen, ja sitä Tolkien panttaa jonkin aikaa ja antaa vähän ymmärtää sivulauseen mittaiseksi cliffhangeriksi asti, että tämä olisi taipumassa. Ei tietenkään ole, vaan vaihtaa kesken repliikin kirkkaaksi ja voimakkaaksi uhman julistukseksi, joka huipentuu yllättävänkin tylyyn visioon Sarumanista roikkumassa hirressä omassa ikkunassaan "omien varistensa iloksi". Vasta silloin voidaan rauha solmia.

Tämähän Sarumania vituttaa niin, että hänen omakin moponsa karkaa käsistä, ja siloisesta suusta alkaakin tulla keskivahvaa vihapuhetta rohanilaisia kohtaan. Mitä muuta on Eorlin huone kuin olkikattoinen lato, jossa rosvot juopottelevat löyhkän keskellä ja heidän kakaransa pyörivät lattialla koirien joukossa? Ovat itse välttäneet hirsipuun turhan kauan. Sarumanhan kuvailee tässä rohanilaiset white trashiksi! Ikiaikaisen velhon näkökulmasta nämä ehkä sitä todella ovatkin. Ihan hyvä sanan säilä hänelläkin, diggaan tuosta olkikattoisesta ladosta, joka tuntuisi viittaavan osaltaan rohanilaisten elovena-tyyppiseen hiustenväriin.

Kun juntit eivät ymmärrä, jää Sarumanin viimeiseksi oljenkorreksi (heh heh) kääntyä Gandalfin puoleen ja yrittää loihtia tämä suostumaan jonkinlaiseen kahden eliittijäbän mahtavaan liittoon vähempiarvoisista piittaamatta. Siinä nämä ylväät viisaat tekisivät maailman kohtaloita koskevat ratkaisut jossain Orthancin korkeissa kammioissa ja palaisivat sitten maan pinnalle vain käskemään tai rankaisemaan alempiarvoisia eläjiä. Kova totalitaristinen visio, maagisten älykköjen diktatuuri!

Vaikea nähdä, miten G olisi huijattavissa, kun ei kerran Théodenkaan. Gandalfin reaktio on kovaa "omg lol en kestä ilman beer" -osastoa. Ja näin on Sarumanin yritys pelastautua puhumalla mennyt mönkään. Viha ja defensiivimekanisminomainen iva saavat vallan. Niistä ei hänelle hyötyä ole, kun Gandalf latelee omat ehtonsa: Saruman saa poistua tornista, mutta sauvansa ja Orthancin avaimet hänen on luovutettava. Kyse on tietysti nöyryyttämisestä, ja koska Sarumanin helmasynti on ylpeys, on toki loogista, että hänet kukistetaan nöyryyttämällä. Viittaus, että sauva ja avaimet ovat Sarumanin käytöksen panttina ja luovutetaan takaisin, mikäli tämä ne ansaitsee, on kovan luokan tylytystä.

Ja vielä parempaa seuraa. Kun Saruman yrittää raivoissaan, Gandalfia salaliittoteorianomaisesti maailmanvalloitusprojektista syytettyään, poistua parvekkeelta, G yksinkertaisesti käskee hänet takaisin, ja hänen on vasten tahtoaan takaisin raahauduttava. Hän näyttää kadottaneen kaiken elinvoimansa ja mahtinsa hetkessä. Seuraavaksi Gandalf erottaa hänet veljeskunnasta ja Neuvostosta ja katkaisee hänen sauvansa noilla yksinkertaisen voimakkailla sanoilla: "Saruman, sauvasi on poikki." Ei huutomerkkiä, "kirkkaalla kylmällä äänellä". Sitten Sarumanin luvataan mennä, ja hän menee.

Huikeaa psykodraamaa, mahtavia repliikkejä, upea kohtaus! Ja sen aivan lopuksi päästään vielä tutustumaan yhteen merkittävään esineeseen, jonka nähtävästi lopputuloksesta vittuuntunut Grima heittää ylemmästä ikkunasta ja tulee näin antaneeksi hyvisten käsiin jotakin, minkä Saruman ei todellakaan olisi suonut niihin päätyvän. Tästä kapineesta sitten lisää seuraavassa luvussa.

Mutta tämän luvun lopussa kohdataan vielä Puuparta, uusi tuttavuus kolmelle kumppanukselle. TKäy ilmi muun muassa se, että hobiteille on lopulta luotu oma värssy siihen enttien loputtomaan maailmassa asuvien olioiden luetteloon. Gandalf pyytää Puupartaa ja enttejä pitämään huolta siitä, että Saruman pysyy Orthancissa, ja tämän antama lupaus kuulostaa vielä tässä vaiheessa hyvinkin vakuuttavalta, vaikkei sitten ihan pitäväksi osoittautunutkaan.

Luvun ytimessä on kahden hyvin erilaisen, joskin pinnallisesti samankaltaisen hahmon eepillinen kohtaaminen. Peruskuvio on aika selvä: Gandalf edustaa suoruutta, periaatteellisuutta, periksiantamattomuutta, Saruman taas valhetta, kieroutta, petosta. Gandalf ei valehtele päämääristään, Saruman ei muuta teekään kuin valehtelee. Saruman on näyttelijä, hänellä on monta asua eikä mitään niiden alla (paitsi oma vallanhimo ja itserakkaus). Sarumanilla on erillinen valhe jokaista puhuteltavaa kohden.

Kyseessä on siis suoraselkäisyyden riemuvoitto mädästä propagandasta. Mutta todella kiinnostavaksi kuvion tekee se, ettei Gandalf lopulta niin kaukana Sarumanista ole, he ovat selvästi samaa lajia. Gandalf ei valehtele, huijaa tai fabuloi pahassa tarkoituksessa, mutta koko ajan hän piilottelee asioita muilta, säästelee valttikortteja hihaan ja manipuloi ympäristöään.

Taikuri on proosallisempi sana kuin velho, mutta välillä nämä tyypit tuovat enemmän mieleen sellaisen.

Hylkytavaraa

Tässä luvussa ei vaihteeksi liikuta mihinkään tai kuvata toimintaa preesensissä, vaan se koostuu kokonaisuudessaan kolmen kumppanuksen ja hobittien viihdyttävästä keskustelusta hyvän ruoan ja juoman äärellä porttien vartiotuvan raunioissa. Tässä vaiheessa lukijallekin siis kerrotaan se osa Merrin ja Pippinin tarinasta, joka jäi vaiheeseen heidät viimeksi Fangornissa tavattaessa. Oudolla tavalla Tolkien on usein parhaimmillaan kuvatessaan jo tapahtunutta toimintaa jonkun tai joidenkin henkilöidensä selostamana. Tai liekö se niin outoakaan, kun kyse on juuri kronikoinnin, tarunkerronnan, mestarista. Menneisyyden varjo on tällaisista TSH:n luvuista ylittämätön klassikko, mutta erittäin hyvä Hylkytavaraakin on. Tässä tunnelma on tietysti aika lailla kepeämpi, vaikka kuvatut tapahtumat eivät niin kepeitä olekaan. Viinin, pekonin, voin ja hunajan äärellä jotenkin ehkä pääsee syntymään sellainen atmosfääri. Ja tämähän ei ole mitään monologia, vaan mitä hersyvintä dialogia, kunnon pubiläpänheittoa. Tolkien olisi muuten aivan varmasti ollut mahtavaa kaljaseuraa, ja Oxfordin ukkojen tapaamisiin voisi mennä kärpäseksi kattoon, jos vaikkapa aikakone olisi keksitty. Muitakin kohteita löytäisin, mutta olisi tuo suht korkealla listalla.

Hobitit kyllä ymmärtävät kunnon ruoka- ja juomabileiden päälle. Vartiotuvan tarjoiluista lukiessa tulee mieleen lähinnä jotkut Viisikot with added viinabonus. Mikähän siinä on, että paskasta ruokakulttuuristaan tunnetut britit kirjoittavat usein ruoasta hyvin? Puhe / puute -tyyppinen kuvio? En minä normaalisti edes haluaisi syödä pekonia ja paahtoleipää voilla ja hunajalla (hunajalla?!), mutta Tolkien saa kattauksen kuulostamaan mystisen hyvältä.

Brittiläisyyttä muuten sekin saattaa olla, että joitakin lembasin kaltaisia enemmän huumetta kuin ruokaa edustavia juttuja lukuun ottamatta TSH:sta ei oikeastaan hahmotu selviä erillisiin ruokakulttuureihin liittyviä elementtejä, vaikka kansat / rodut ovat muuten kulttuurisesti niin distinktiivisiä. Ehkä britti vain olettaa, että paahtoleipä voilla ja hunajalla kelpaa kenelle tahansa. No, tälle seurueelle ainakin kelpaa.

Nyt kun elintarvikkeiksi naamioidut huumeet tuli mainittua, niin tässä luvussahan esiin nousevat myös "enttien vedet", joita Merri ja Pippin tulivat Puuparran luona nauttineeksi. Kysehän on ilmiselvästä kasvuhormonista. Kama on mitoitettu vähän eri kokoluokan olioille, ja hobiteille se on tuottanut luonnottoman nopean kasvupyrähdyksen hiustenkasvua myöten. Kyse vaikuttaa kuitenkin olevan terveellisestä kehityskulusta, tai terveiltä veikkomme ainakin vaikuttavat. Tosiasiassahan liikakasvu on fysiologisesti kuluttava sairaus, mutta, no... Keski-Maassa se kenties merkitsee vain sitä, että hobitissa on enemmän hobittia kuin ennen. Useimmilla Tolkienin roduilla myös henkilöiden pituus laskee ajan kuluessa, aikojen muuttuessa huonommiksi ja meiningin rappeutuessa. Kyse ei sinänsä ole rotujen välisestä pituus/paremmuusvertailusta, vaan tietyn rodun sisällä kovemmat tyypit tuntuvat yleensä olevan myös pidempiä. Käsittääkseni J.R.R. itse ei kuitenkaan ollut mikään hujoppi.

Tässä kohtaa on ollut hyvä jaaritella asian vierestä, koska itse asia ei sinänsä etene, saa vain kerroksia. Toki hobittien kuvaama enttien voittoisa hyökkäys Rautapihaan on mahtavaa draamaa, jossa soihtuna Sarumanin tulessa palavan entin ja hänen tovereidensa tästä yltyvän raivon kuvaus on eeppinen kohokohta. Tällainen mikroapokalypsi toimii todella hyvin juuri jälkikäteisenä silminnäkijäkertomuksena. Ylipäätään Ämyrilinna-osuuden mysteerit - se metsäkin, ja Gandalfin toimet - saavat tässä selityksensä.

Ja sitten on vielä se pikkujuttu, että tarinoidessa poltettu piippukessu on parasta kontulaista laatua, eli Rautapihan herralla näyttäisi olevan kauppayhteyksiä siihen suuntaan. Tämä seikka viittaakin jo poikkeuksellisen paljon edemmäs tarinaa.

Tie Rautapihaan

Taistelun sillä kertaa päätyttyä on jälleennäkemisten aika, keskeisimpänä tietysti Gandalfin yhyttäminen uudelleen. Velho jatkaa mysteerimieslinjansa vetämistä ja kieltäytyy selittämästä mestoille ilmestynyttä mystistä metsää muuten kuin parin hataran sivulauseen ja runonpätkän verran. Sen sijaan hän kehottaa lisätietoja haluavia tulemaan kanssaan Rautapihaan. Tältäkään osin hän ei viitsi selittää itseään sen tarkemmin, vaikka muilla paikallaolijoilla ei olekaan syytä olla olettamatta, että Sarumanin linnoitus seisoisi paikallaan yhtä vahvana kuin ennenkin. Sen Gandalf sentään paljastaa, että tarkoitus olisi mennä neuvottelemaan Sarumanin kanssa, ei taistelemaan. Niinpä lyhyen levon jälkeen Théoden, Aragorn, Gimli, Legolas ja valikoitu joukko Rohanin miehiä Eomerin johdolla lähtevät velhon kanssa Rautapihaa kohti.

Ennen tätä pitää tosin haudata kuolleet ja tehdä tiliä antautuneiden kanssa. Nämä jälkimmäiset ovat "vuoristojen miehiä", niin sanottuja mustainmaalaisia, lähinnä kai Sarumanin petkuttamia oppimattomia alkuasukkaita, joilla on vanhastaan ihan oikeutettua rajariitaa rohanilaisten kanssa, he kun olivat asuneet alueella ennen kuin Gondor antoi sen Eorl Nuorelle. Tässä asiassa Tolkienin kanta on se, että koska rohanilaisilla on eräänlainen "runon oikeus" maahan, niin asia on moraalisesti ottaen sillä selvä, ja vuoristolaisten järkevä ratkaisu on sanoutua irti kaikista "ihmisten vihollisista" ja elää kiltisti siellä, missä nyt elävät. Tähän nämä myöntyvätkin ja ovat yllättyneitäkin, kun Saruman oli heille kertonut, että rohanilaiset polttavat vankinsa elävältä.

Syvänteestä lähdettäessä on ratsastettava mystisen metsän läpi, mikä on ymmärrettävästi useimmille seurueesta aika kuumottava kokemus. Tähän liikuskelevaan ryteikköönhän on mm. kadonnut suuri määrä örkkejä, joista ei nyt näy jälkeäkään. Metsästä kuuluvat ääniefektit tuntuisivat viittaavan sellaiseen suuntaan, että nämä on käytännössä jotenkin jauhettu olemattomiin. Luottamusta herättävä skenaario.

Metsähaltia Legolas tosin tulkitsee sitä vähän omalla tavallaan. Hän aistii metsässä kyllä vihaa, mutta vain örkkejä kohtaan, ja häntä se kiinnostaa kovasti. Hän arvaakin näiden puiden tulleen Fangornista ja hinkuu sinne, mikä taas ei ole haltian vakioseuralaiseksi muodostuneesta kääpiöstä kovinkaan huikea idea. Gimli taas on Helmin syvänteessä nähnyt Aglarondin kimaltelevat luolat, luonnonihmeen jonka tuunaamista kunnon kääpiövaltakunnaksi hän on jo alkanut suunnitella. Klassisista klassisin G/L -kohtaus onkin tuossa ratsastellessa käyty sananvaihto, jossa "hommien selvittyä" Legolas lupaa käväistä Gimlin opastamana näissä luolissa ja kääpiö taas haltian kanssa Fangornissa. Luontaiset ennakkoluulot molempien suosimaa viiteympäristöä kohtaan ovat yhä voimakkaita, mutta alkamassa murentua.

Tämä kaunis ystävyys uhkaa kuitenkin vaarantua metsästä poistuessa, kun Legolas näkee "oksien varjoissa silmiä" ja on jo ratsastamassa takaisin katsomaan näitä kiehtovia silmiä, mistä Gimli, joka ei muuten todellakaan "tahdo nähdä mitään silmiä", ei ole yhtään tyytyväinen, saman hevosen selässä kun on. Gandalf saa haltian pysäytettyä, ja tämäkin osa seurueesta saa ensimmäisen ohimenevän silmäyksensä muutamaan seuruetta kohtaan välinpitämättömään enttiin: näillä puilla on paimenensa.

Tämmöiset olennot ovat uutta Théodenillekin, ja käydään vaihteeksi lyhyt keskustelu siitä, miten paljon vanhaa ja unohtunutta ja arvokasta Keski-Maassa on ja miten vaaranalaista se on.

Seurue ylittää sitten lähes kuivuneen Rautkymin kahlaamon kohdalta - tässä vaiheessahan joen tila vaikuttaa muista kuin Gandalfista Sarumanin noidantöiltä. Mutta lähestyttäessä Rautapihan laaksoa, Nan Curuniria, Velhon kattilaa, nähdään taivaan pimentävä valtava savu- tai höyrypatsas sen yllä. Sarumanin "keitoksia" tämäkin? Ainakaan Gandalf ei aio kertoa mitään tietojaan sekuntiakaan etuajassa. Yöksi leiriydyttäessä seurueen vielä ohittaa mystinen "yötäkin mustempi pimeys" molemmilta puolilta, ja sen sisältä he kuulevat ääniä, kuisketta ja vaikerrusta ja loputtoman laahaavan huokauksen. Ihan perus!

Zoomaus Ämyrinlinnaan samana yönä: röykkiöön jätetyt kuolleet örkit ovat  kadonneet, nähtävästi yhdessä yössä syntyneen ison hautakummun alle, ja mystinen metsä poistunut. Ihan perus!

Aamulla sitten Rautkymi on alkanut taas virtailla vapaana, seurue jatkaa matkaa ja alkaa saapua Rautapihaan. Tuo jylhä setting on alun alkaen ollut jonkinlainen poikkeuksellisen eeppisten mittasuhteiden feodaalilinna ympäröivine peltoineen, mutta Sarumanhan on vuosikymmenten huolellisella työllä rakennuttanut siitä kunnon industrial-helvetin, kuten Tolkienin sisäiskertoja toteaa, "lapsen tekemän jäljitelmän" Mustasta Tornista. Ilman muuta se on silti eepillinen paikka, yksi teoksen vahvimmin kuvailtuja lokaatioita. Sitä hallitseva Orthancin mystinen torni on erityisen väkevä miljööelementti kaksitarkoitteisine nimineen ("Torahammasvuori" haltiakielessä, "viekas mieli" vanhassa Markin kielessä - sattumaako?)

Mutta nythän jotain on tietysti tapahtunut Rautapihassa. Sen valtavat portit on kaadettu ja sitä vartioineet tornit tuhottu ihan tomuksi asti, ja sen sisäpuolinen, Orthancia ympäröivä laaja maa-alue on täynnä höyryävää vettä. Welcome to local apocalypse, ei näytä hyvältä Sarumanin kannalta.

Ja yhden kivikasan päällä lojuu pari harmaa-asuista hahmoa ottamassa lepoa hyvän, viiniäkin sisältäneen aterian jälkeen. Näin saavat Rohanin kovat jätkätkin tutustua ensi kädeltä hobitteihin.

Luvun päättääkin yksi suosikkikohtauksistani koko teoksessa. Merrin ja Pippinin kohtaaminen seurueen kanssa on kunnon pubiläpänheittoa, Tolkienia englantilaisimmillaan. Hienoja detaljeja riittää: se, että Pippin on ihan nukahtanut hyvän aterian ja lievän viininjuonnin jälkeen, se miten Gimlin ja Legolasin päihdekiinnostuksen paikantuvat ensin mainitun tapauksessa tupakkiin ja jälkimmäisen kohdalla viinaan, se miten Gandalf keskeyttää yrityksen selventää Théodenille kessun historiaa... Varsinaiseen asiaan mennään huolella ja mutkan kautta. Voi sanoa hobittien ottaen tilanteen ns. haltuun. Like a boss.

Mutta onhan se Puupartakin siellä jossain. Lopulta hobiteilta saadaan ohjeet hänenkin löytämisekseen. Ja Gandalf tulee ohimennen määritelleeksi hänet Keski-Maan vanhimmaksi eläväksi olennoksi. Ajatuksia herättävä lausunto sekin, mutta Gandalf itse ei tietenkään ole Keski-Maasta, ja tästä on ehkä saatu aihetta päätellä, ettei Tom Bombadilkaan olisi.

Helmin syvänne

TSH ei ole varsinaista taistelufantasiaa, mutta pari isoa ja keskimääräistä huomattavasti vaikuttavampaa isoa taistelukohtausta teoksesta tunnetusti löytyy. Niistä ensimmäinen, Ämyrilinnan ja Helmin syvänteen taistelu, tulee vastaan tässä melko myöhäisessä vaiheessa tarinaa. Vasta nyt tietysti ollaan päästy sellaisille alueillekin, missä isojen "hyvien" ja "pahojen" joukkojen kohtaaminen on maantieteellisesti todennäköistä.

Tolkien menee asiaan suhteellisen nopeasti. Matkalla Rautkymin kahlaamoille kohtaa Théodenin johtama sotajoukko viestintuojan, joka kertoo siellä olleiden joukkojen tulleen lyödyksi hajalle. Länsimannun Erkenbrand on johtamassa kokoon saamiaan miehiä Helmin syvänteeseen, jonne myös kuningas päättää suunnistaa. (Gandalf tosin häipyy tässä vaiheessa Rautapihan suuntaan aavistellen mitä ilmeisimmin jotain siellä tapahtuvaa.)

Ämyrilinna ja Helmin syvänne ovat soveliaan dramaattinen kehys taisteluhommille. Tolkien kuvaa miljöön pikaisesti, mutta elävästi. Mesta on käytännössä luotu last stand -tyyppiseen yhteenottoon, jossa tapellaan, kunnes kaadutaan saappaat jalassa. Ja tappelu on tiedossa hetimiten, sillä Rautapihan sotajoukko on jo rohanilaisten kannoilla. Helmin syvänteessä on puolustusjoukkoja jo valmiiksi, mutta nämä ovat joko veteraaneja tai poikasia. No, nyt tulee ihan varteenotettavia vahvistuksia, mutta rohanilaiset ovat silti alakynnessä. Se kuuluu tietysti kupletin juoneen.

Tajusin muuten juuri, että TSH:n molemmissa klassisimmissa massataisteluissa asetelma on hyvisten last stand, piiritettynä, vahvojen varustusten suojissa, mutta ylivoimaista vihollista vastaan. Ja molemmissa sankarillisen puolustautumisen täytyy riittää vain siihen asti, että odottamattomia vahvistuksia saadaan paikalle.

Mitäpä sanoisi itse taistelun kuvauksesta? Laji on vaikea, ja moni fantasiakirjailija (tai muidenkin genrejen sodankuvaaja) on onnistunut tylsistyttämään minut pahanpäiväisesti tällaisissa jaksoissa. Ei kuitenkaan Tolkien. Hänen taistelukuvauksellaan on monenlaisia ansioita: se rytmittyy dramaattisesti hyvin, on riittävän tiivistä, kuitenkin miekanheilutuksen lisäksi tapahtuu koko ajan kaikenlaista muutakin, ja on myös tilaa pienille hengähdystauoille. Ämyrilinnan taistelun taustana on yö ja ukkosmyräkkä, mikä alleviivaa draamaa hienosti. Samaa eeppisyyttä on joissakin luvun kohokohdissa, kuten Aragornin johtamassa uloshyökkäyksessä, joka on aina tuntunut mielessäni paljon isommalta kohtaukselta kuin sille varatut muutama hassu kappale antavat ymmärtää. Mutta sehän tässä juuri onkin hienoa! Joku modernimpi fantasiakirjailija jauhaisi tuotakin yksittäistä kohtausta sivukaupalla, mikä olisi karmea virhe. Muistaakseni Jacksonin leffassa tehtiinkin juuri näin, eikä sellainen toimi ainakaan minulle edes visuaalisessa muodossa: kyllästyn.

Pelkkää tummaa draamaa taistelun kuvaus ei ole. Tunnettu kevennys on Gimlin ja Legolasin kilpailu tapettujen örkkien määrästä. (Tosin aika mustaa huumoria tämäkin on, ja vähän katkeransynkkää sellaista. Ja tässä on taas yksi esimerkki siitä, että Tolkienilla örkin tappaminen on itsestäänselvyys, ei minkäänlaisen moraalisen ambivalenssin paikka. Mutta aika vaikea hänen luomukseensa olisikin ollut ujuttaa mitään sellaista pohdintaa.) Kilpailun varsinainen merkitys on tietenkin lujittaa kääpiön ja haltian epätodennäköistä ystävyyttä. Ohimennen se tulee myös antaneeksi Legolasista aiempaa selvemmän kuvan toiminnan haltiana, vaikka eipä hahmossa kirjassa kuvattuna muutenkaan erityistä eteerisyyttä ole, ja hyvä niin.

Kun puolustajien asema alkaa käydä todella hankalaksi, on myös aamunkoitto käsillä, mutta Sarumanin joukkojen urukkeja sellainen ei tietenkään periaatteessa haittaa, minkä he selväsanaisesti toteavatkin Aragornille, joka henkensä kaupalla ilmaantuu muurille, ilmeisesti lähinnä vittuilun vuoksi ja vihollisen moraalia lannistaakseen. Kun hän ennustaa aamun tuovan silti sarumanilaisille tuhon, ei takana nähdäkseni voi olla mitään todellista aavistusta siitä, mitä todella on tulossa: Erkenbrandin joukkojen myöhästynyt saapuminen takavasemmalta, mutta jotain vielä yllättävämpääkin: tyhjästä kasvanut metsä syvänteen vallien edustalla.

Tähän uhkaavaan kuvaan on tämä luku hyvä päättää. Taistelu on päättynyt voittoon, mutta Tolkienin tarinankerronnan arvoisella tavalla, jossa sattuma ja vääjäämätön kohtalo ja sinnikkyys ja taito ovat kaikki suuressa roolissa.

Ja sota toki jatkuu.