Sormus vaeltaa etelään

Elrondin neuvonpidon jälkeen ei suinkaan lähdetä heti liikkeelle. Itsellenikin tuli yllätyksenä, että Rivendellissä tosiaan jumiteltiin pari kuukautta odottelemassa tiedustelijoiden palaamista retkiltään. Mitään niin kriittisiä tietoja nämä eivät nähdäkseni tuo, että ihan noin pitkä syysloma tuntuisi perustellulta, mutta onhan useammankin asianosaisen tietysti syytä saada vähän levähtää. Samalla vain syksy taittuu talveksi: Rivendellissä hieman ex tempore -tyyppisesti kasatun Sormuksen saattueen taival alkaa vasta vuoden viimeisinä päivinä.

Saattueen alkuperäinen yhdeksänhenkinen kokoonpano on tietysti ikoninen, mutta osittain sattumanvarainenkin. Oikeastaan Sormuksen viejä Frodo on ainoa itsestäänselvyys - ja tietysti Sam, joka on Neuvonpitoa salakuunnellessaan tullut luikerrelleeksi mukaan ikään kuin automaattisesti. Gandalfin mukanaolo tuntuu selviöltä, mutta ainakin Frodolle se tulee positiivisena yllätyksenä ja helpotuksena, kuten Aragorninkin. Boromir, Legolas ja Gimli "edustavat kansojaan", siis "Keski-Maan vapaita kansoja". Kun yhdeksän sormusritaria vastapainona yhdeksälle sormusaaveelle tuntuu lukuna Elrondin mielessä kiveen hakatulta, tarvitaan vielä kaksi, joita haltiaruhtinas ei ole sen kummemmin ehtinyt miettiä, spekuloipa että laittaisi pari oman väkensä edustajaa täytteeksi mukaan. Mutta Merri ja Pippinhän nuo paikat sitten saavat, koska sitä vaatimalla vaativat, ja näin hobitit muodostavat lopulta lähes puolet saattueen kokoonpanosta.

Jonkinmoista varustautumista harjoitetaan. Aragorn saa käteensä uudeksi taotun Murtuneen miekan, Frodo taas Bilbolta tämän vanhan haltiamiekan Piikin sekä mithrilpanssaripaidan, jonka Frodo hieman nolona piilottaa päällysvaatteiden alle. Mutta lähtötunnelmat eivät ole varsinaisesti positiiviset. Ollaan myöhässä, ja Sauronin palvelijoita on pelättävä niin, että edessä on yötä myöten matkaamista ilman nuotiotulen lämpöä. (Miksihän sitä lähtöä tosiaan piti viivyttää niin kauan?) Kolea, jonkinlaiselta nyky-Suomen ikuiselta marraskuulta tuntuva lähtösää alleviivaa ankeita tunnelmia. Rivendellin keitaasta suunnataan etelään karuun kukkulamaastoon, vinoittain kohti Sumuvuoria. Briin ja Rivendellin väliset masentavat maisemat siirtyvät täällä toiseen potenssiin.

Tämä matkaosuus alkaa siis aivan erilaisissa tunnelmissa kuin ensimmäinen pätkä syyskuussa Hobittilassa. Silloin oltiin vielä lähdössä seikkailemaan positiivisella mielellä, vaikka Frodolla jonkinlainen käsitys edessä odottavista vaaroista olikin. Toisaalta päämäärästä hänelläkin oli tuolloin vain hatara ymmärrys. Nyt Frodo tuntuisi ymmärtävän siinä kuin Gandalf ja Aragornkin, mikä matkan varsinainen määränpää on - ja vastuun on Elrond korkeimman omakätisesti sälyttänyt vain hänen harteilleen. Jossain ääneen sanotun ja kerrotun taustalla häälyy ajatus itsemurhatehtävästä. Kontrasti Rivendellin lämpöön, seuraan ja tarinointiin on yhtäkkiä suuri, moodinvaihdos yksi teoksen jyrkimpiä. Kaikista aiemmista vaaroista ja vastuksista huolimatta Tolkien ei ole ensimmäisessä kirjassa harrastanut missään kohtaa näin depressiivistä matkakuvausta.

Tämä johtuu osaltaan siitä, että Vihollisen uhka painaa Saattuetta melkein alusta asti. Eregionin vanhoille haltiamaille saavuttuaan seurue uskoo voivansa pitää ensimmäisen leppoisamman tauon, mutta sen keskeyttyvät vakoilevat crebain-varikset - mustien voimien palvelijoita tottakai (käytännössä kai Sarumanin, Rautapihan suunnalta kun tulevat).

Luvun pääasiallisen vastuksen muodostaa kuitenkin Morian tuntumassa kohoava Caradhras-vuori, punajyrkänteinen ja lumihuippuinen Sumuvuorten torahammas, jonka sivuitse kulkevaa solaa myöten vuorijono on tarkoitus ylittää. Tämä on tosin vain yksi reittivaihtoehto, kuten Frodollekin selviää hänen ohimennen kuulemastaan Gandalfin ja Aragornin keskustelusta. Toinen olisi ollut kiertäminen etelästä Rohanin aukon kautta - mukavammat sääolosuhteet, mutta Sarumanin uhka tekee reitistä mahdottoman.

Siihen kolmanteen vaihtoehtoon ei aivan vielä palata.

Caradhrasin tapauksessa pahin uhka on sää. Lumentuloa pelätään, ja pian käy ilmi, että syystäkin. Hiutaleita alkaa sataa ennen kuin ollaan päästy kovinkaan ylös. Näin etelässä, näin alhaalla rinteillä, tämä on poikkeuksellista, joten Vihollisen kädenjälki tässäkin nähdään. Tämän luvun keskeinen elementti liittyy siihen, miten mustat voimat voivat käyttää itse luontoa tarkoitusperiensä saavuttamiseen silloin, kun suora puuttuminen ei ole mahdollista. Eläimet voidaan valjastaa tiedustelijoiksi, sääilmiöt hidastamaan vastapuolta tai ohjailemaan sitä haluttuun suuntaan. Mutta tällaisissa ei välttämättä ole kyse Sauronin tai edes Sarumanin, siis "pahan", vaikutuksesta. Luonnolla voi olla omia pahantahtoisia, muttei "kosmisessa mielessä pahoja" tarkoitusperiä. Tämähän nähtiin jo Vanhassa metsässä, joka myös ohjaili kulkijoita haluamaansa suuntaan.

Caradhras ei selvästikään halua Saattuen ylittävän Sumuvuoria kauttaan. Jos yhä kiihtyvä lumentulo vaarallisessa vuoristomaastossa ei riittäisi, alkaa ylhäältä kallionjyrkänteiltä putoilla kiviä epämääräisen kirkunan säestyksellä. Kohtalaisen selvä signaali siitä, että ollaan ei-toivottuja vieraita. Tämän Saattuekin tietysti tajuaa ja pysähtyy pakon edessä, kun varsinkin hobiteille alkaa olla fyysisestikin mahdotonta edetä. Näin tosin paluusuuntaankin, kunnes Boromirin, Aragornin ja Legolasin yhteistyöllä väylä sinne saadaan raivatuksi - ja paluu käykin helposti, lumisade hellittää Caradhrasin saatua matkalaiset luovuttamaan. Varmemmaksi vakuudeksi valtava kivivyöry tukkii lopullisesti reitin heidän takanaan.

Onko Caradhrasin tapauksessa kyse Vihollisen juonista vai vuoresta Vanhan metsän tapaisena puolitietoisena, pahantahtoisena luontotoimijana? Siihen ei ole selvää vastausta. Loogisimmalta tuntuisi ajatella, että itse voima on vuoressa, mutta taustalla sitä aktiivisempi tietoisuus, joka hyödyntää tätä voimaa. Ei tosin täysin suunnitelmallisesti, sillä emme voi olettaa sen enempää Sarumanin kuin Sauroninkaan tietävän vakoilijoista riippumatta Saattueen tarkkaa sijaintia tässä vaiheessa. Juonen kannalta kyse on tietysti siitä, että seuruetta ohjataan draaman seuraavan tapahtumapaikan suuntaan. Tolkienin luontosuhteen kannalta tällaiset kuvaukset ovat ehdottoman mielenkiintoisia. Kun luonto on hänellä itsenäinen tai puoli-itsenäinen toimija, on se käytännössä aina vihamielinen sellainen.

Saatanan puutarhoissa kasvaneet englantilaiset.

Aiheeseen liittyen: mielestäni kuvaus Caradhrasin lumimyrskystä jää hassusti vähän pinnalliseksi, vaikka kivivyöryn ja valtavien kinosten kaltaisia tehokeinoja hyödynnetäänkin. Ei tämä tunnu hyytävän kylmältä, ja kyllähän korkean vuoriston ylittämisyrityksen lumimyrskyssä pahantahtoisten voimien armoilla voisi olettaa tuntuvan siltä mitä suurimmassa määrin. Mutta tämä nyt on sellainen luontokuvauksen alalaji, joka ei Tolkienilta ainakaan suomalaisen silmään oikein lähde. Se on kaiketi väistämätöntä. Juonenkuljetuksen kannalta luku saavuttaa silti tavoitteensa: umpikujassa ollaan, peruuttamattomasti, ja on jälleen, pakon edessä, täysin odottamattoman ratkaisun aika.

Elrondin neuvonpito

Pikainen vilkaisu TSH:n sisällysluetteloon vahvisti todeksi olettamukseni: Toisen kirjan toinen luku, Elrondin neuvonpito, on koko teoksen pisin. 29 tiheään ladottua sivua klassisessa yksiniteisessä suomennoksessa vastannee suppeaa pienoisromaania. Koko tämä tila on omistettu Sormuksen taustatarinan ja sen Rivendelliin päätymisen johtaneiden vaiheiden läpikäymiselle - sekä, huomattavasti tiiviimmin, sen ratkaisemiseen, mitä kapistukselle sitten tulisi tehdä.

Frodon ja kumppaneiden osalta varsinainen lepotauko jää lyhyeksi, sillä kutsu neuvonpitoon käy jo tervetuliaisiltaa seuraavana aamuna. "Sattumalta" Rivendelliin on eksynyt jos jonkinlaista porukkaa Keski-maan eri kolkilta ja kansoista, apua pyytämään tai huolestuttavista tapahtumista, unista ja ennusmerkeistä kertomaan. Tulevan saattueen loput jäsenet kohdataan tässä. Siinä missä Gimli ja Legolas ohitetaan tässä vaiheessa sivumaininnalla, saa Gondorin Boromir koko lailla huomiota ja on yksi neuvonpidon eniten äänessä olevista hahmoista. Hänen luonnekuvansa on yksi Tolkienin vahvimmista pikaisesti piirtämistä, vaikka jossain määrin stereotyypitelty onkin: arrogantti, kansansa ja maansa historian ja arvon tunteva ylimys, jota tuntuisi vaivaavan lievä alemmuudentunto suhteessa haltiaruhtinaaseen, jolta hän ei myönnä tulleensa pyytämään apua, vaikka painottaakin valtakuntansa hädänalaista asemaa ja ratkaisevaa merkitystä koko lännen puolustukselle. Juuri tällaiset asetelmat lienevät saaneet monet hakemaan Tolkienin jyrkästi kiistämiä allegorioita suhteessa toiseen maailmansotaan johtaneeseen ja sen aikaiseen valtapolitiikkaan.

Ennen kuin Boromir saa ensimmäiset sanansa sanottua, on tosin ehditty kertoa jo parikin pitkää tarinaa. Mutta, kuten Tolkien toteaa, "kaikkea mitä Neuvonpidossa sanottiin ja väiteltiin ei ole syytä tässä kertoa", ja vielä vähemmän tässä kirjoituksessa. Tämä luku kokoaa historiaa, myyttejä ja tapahtumien välitöntä taustaa yhteen ja antaa lukijalle väläyksiä Suuresta Tarinasta melko samaan tapaan kuin Menneisyyden varjo -luku aiemmin, mutta isommassa mittakaavassa. "Neitseellisen lukijan" hilseen yli vilahtaa varmasti aika paljon asiaa - paljonko, sitä on vaikea omasta lukijaperspektiivistä enää arvioida. Sormuksen vaiheet - miten ja miksi se taottiin, miten se päätyi pois Sauronin hallusta ja pian sen jälkeen katosi - kuvataan sen verran hyppien, että ilman liitteitä niistä tuskin saa tarkkaa kuvaa. Sen uudelleenlöytymisen jälkeiset vaiheet ovat tulleet pitkälti ilmi jo aiemmin. Oleellisinta näiden seikkojen osalta on kaiketi se, että Boromirille Sormuksen päätyminen Isildurille tulee yllätyksenä, ja vielä suurempana yllätyksenä hänelle tulee, tähän väljästi kytkeytyen, Elendilin Murtuneen miekan Narsilin uudelleen ilmaantuminen - Aragornin kädessä, joka taas paljastetaan Isildurin perilliseksi, siis Boromiria ylempiarvoiseksi, tämän lailliseksi kuninkaaksi, vaikkei asiaa tässä vaiheessa aivan suoraan sanotakaan. Boromirin itsensä voimme olettaa tajuavan tämän samalla hetkellä, kun väite Aragornin henkilöllisyydestä esitetään. Jännitteinen asetelma näiden kahden välillä on väistämätön, vaikkei kaikki tilanteeseen liittyvä historiallinen painolasti "neitseelliselle lukijalle" varmaan aukeakaan.

Tolkien pallottelee tässä valtavaa määrää informaatiota, joka on vaihtelevassa määrin paikalle oleville lukuisille hahmoille tuttua, joten on melkoinen suoritus, että luku kuitenkin on koherentti ja etenee sortumatta massiiviseen infodumppaukseen. Historiallis-mytologista taustaa akuutimpaa on kertoa kaikesta siitä, mitä on tapahtunut viimeisinä vuosina ja kuukausina ennen tähän päätymistä - ja lukijan kannalta tietysti varsinkin siitä, mitä on tapahtunut tähänastisesta juonenkuljetuksesta sivussa. Tästä kertoo lähinnä viimeisen puhujan paikan saava Gandalf, jonka osuus on merkittävä ennen muuta siksi, että esittelee lukijalle uuden ja äärimmäisen mielenkiintoisen hahmon, siis Sarumanin. Useimmille paikallaolijoille tämä on kyllä velhojen veljeskunnan johtajan roolistaan tuttu, eräs Keski-Maan avainpelaajista. Sarumanin "puolenvaihto" oman pahan valtakuntansa johtajaksi ja Sauronin semi-itsenäiseksi etäispesäkkeeksi on maailman logiikan kannalta luonteva ratkaisu, mutta juonen logiikkaan se soveltuu kömpelömmin. Kriittinen lukija voi miettiä, eivätkö Sarumanin Neuvonpidossakin kuvattavat ja jo vuosia esittämät "älkää nyt ainakaan siitä Sormuksesta huolehtiko, olen vähän enemmänkin kuin vähän perehtynyt asioihin ja tiedän että se on tuhoutunut" -äänenpainot ole herättäneet Keski-maan viisaissa mitään todellisia epäilyksiä. Mutta vielä hämmentävämpää on, että Saruman on tullut rakentaneeksi Rautapihaan synkeän industrial-imperiumin omine örkkeineen kaikkineen, ilman että esim. Gandalf olisi vielä kesällä 3018 ollut tästä millään tasolla tietoinen. Sen sijaan Gandalf ratsastaa suoraan ansaan törmättyään sattumalta velhotoveri Radagastiin, joka välittää Sarumanin varsin arveluttavansävyisen viestin tulla tapaamaan, jos haluaa apua liikkeelle lähteneitä Ratsastajia vastaan, mutta nopeasti sittenkin.

Orthancin tornissa käydään sitten suht klassinen Faust-keskustelu, jossa Saruman ehdottaa Gandalfille, että mitä jos me fiksut miehet valittaisiinkin vaan voittava puoli ja jätettäisiin nuo tyhmemmät oman onnensa nojaan. Ja kun tämä ei mene läpi, niin aina parempaa: aletaankin itse voittavaksi puoleksi Sormuksen avulla ja hallitaan kaikkia muita. Kohtaus sivuaa myös velhojen värikoodausta hauskasti alleviivaten: aiemmin valkoinen Saruman on päättänyt heittäytyä moniväriseksi - siis heittäytyä hyvyyden tieltä moraalisen ambivalenssin tielle. Mutta Tolkienilla sellaista tietä ei oikeastaan ole, vaan monivärisyyden tie on vain musta tie kauniiksi päällystettynä. Sarumanin tie hyvyydestä pahuuteen on käynyt epäilyn ja ambivalenssin kautta. On myös vahva viittaus siihen suuntaan, että nimenomaan sormustiedon asiantuntijana hän on päätynyt tietämään liikaa, ja juuri tämä on korruptoinut hänet. Mutta oikeastaan tämäkään analyysi ei päde, sillä eräät muut - vaikkapa nyt Gandalf tai Elrond - tietävät käytännössä yhtä paljon korruptoitumatta. Vaikea sanoa, onko Sarumanin tapauksessa kyse luonteenpiirteestä - onko hänen kaltaisellaan hahmolla luonteenpiirteitä? Maiarin edustajana (kuten yleensä oletetaan, ja sama pätee tietysti Gandalfiinkin) hän toteuttaa enemmänkin mytologista roolia, mutta tuo rooli on nyt muuttunut, ja jos sysätään teoksenulkoiset selitykset mielekkyyden nimissä syrjään, jää vaihtoehdoksi ainoastaan se, että Sormuksesta voi tulla kierouttava pakkomielle sellaisellekin, joka ei ole joutunut konkreettisesti tekemisiin sen kanssa. Tähän riittänee sen mahdin ymmärtäminen riittävän selvästi.

Siltikään, Gandalf ei korruptoidu, vaikka vaikuttaa tietävän ja ymmärtävän kaiken saman ja on jopa pidellyt Sormusta kädessään.

Hänet pelastaa Orthancista deus ex machina nimeltä Suuret Kotkat, jota jotkut muistanevat Tolkienin käyttäneen muutamaankin kertaan. Mutta eipä Gandalfin vankeuden ja paon ole tarkoituskaan olla itsenäisenä vedenpitävä juonikyhäelmä: se vain selittää hänen poissaolonsa hobittien alkutaipaleelta ja tuo Sarumanin mukaan tarinaan siinä roolissa, joka hänellä tulee siinä olemaan. Yhden hyvän puolen mahtavimmista hahmoista kääntyminen pahuuden tielle ohitetaan keskustelussa aika muodollisella huolestumisella, taas yhtenä osoituksena siitä, miten Vihollisen taitojen liian syvällinen tutkiminen voi johtaa lankeemukseen. Kristillistä metaforaa, jotain hyvän ja pahan tiedon puun tapaistahan lukija tästä väkisinkin hakee.

Luvun loppusivut pohditaan sitten sitä, mitä Sormukselle nyt pitäisi tehdä. Sen käyttäminen hyökkäysaseena tekijäänsä vastaan on viimeistään tässä vaiheessa ilmennyt suunnitelmana mahdottomaksi muille paitsi Boromirille, joka tämäkin hyväksyy tässä vaiheessa viisaampiensa näkemykset, vaikka ajatus jääkin kytemään. Se pitäisi siis hävittää tai kuljettaa varmaan paikkaan. Meren taakse Länteen? Keski-maalaisten oma ongelma, sinne sitä ei otettaisi vastaan. Heitetään mereen? No merethän voivat aikojen kuluessa kääntyä ympäri ja kadonnut tulla taas esiin, ja tässä ollaan hakemassa ylisukupolvista ratkaisua. (Tuskin voi vielä kirjoitusvaiheessa olla se viittaus ydinjätteiden käsittelyyn, joka tästä yhtäkkiä tulee väistämättä mieleen - ja universaalista konseptistahan tässäkin on kyse.) Pidetään Rivendellissä? Ei onnistu, ei ole voimia puolustautua Vihollista vastaan, kun viimeiseen taisteluun tullaan. Annetaan Bombadilin säilytettäväksi? Ei olisi riittäviä voimia tälläkään Keski-maan vanhimmista vanhimmalla - jonka mytologinen ulottuvuus tarkentuu luvun mittaan kiinnostavalla tavalla - ja sitä paitsi Bombadil saattaisi unohtaa ja hukata Sormuksen. Muistan tämän Gandalfin ohimenevän heiton huvittaneen minua jo pienenä. Minulle se kuvasti Bombadilin asemaa kaiken muun ulkopuolella: että hän saattaisi tuosta voin vain unohtaa ja hukata kaikkien muiden jo tuhansia vuosia tavoitteleman mahtiesineen. Mutta miksi ei? Bombadil on Keski-maa, viime kädessä kaikki Mahtisormuksiin liittyvä on sinne ulkoapäin tuotua, mihin nähden minusta on ongelmallisempi ajatus, että valar voisivat sanoutua Sormuksesta irti sillä perusteella, että se on Keski-maan ongelma. Alkaa miettiä tätä vaikkapa perisynnin käsitteeseen kytkien, niin saa päänsä kunnolla solmuun.

No, kuten tiedämme, ainoaksi vaihtoehdoksi Elrond esittää lopulta sen, mitä otaksuu Vihollisen vähiten odottavan: kävellään kirjaimellisesti suoraan tulta päin, Mordoriin ja Tuomiovuorelle. Tämä teoksen loppuosan määrittelevä ratkaisu on niin perustavanlaatuinen, että tuntuisi typerältä analysoida sen logiikkaa kovin tarkkaan. Sauron on rakentanut mahtinsa Sormuksen avulla, ja sen avulla hänen mahtinsa voi tuhota. Perustelu on jälleen pohjimmiltaan mytologinen, mutta Tolkienin maailmassa ei tässä kohtaa ole aukkoja. Niitä voi halutessaan etsiä liepeiltä - miksi Sauron on alun alkaen vuodattanut niin suuren osan mahtiaan yhteen esineeseen, joka voi päätyä myös "vääriin" käsiin, siinä yksi hyvä kysymys - mutta kun näin on aikanaan tullut tehdyksi, niin tässä sitä sitten ollaan.

Sormuksen viejäksi valikoituu tietysti Frodo, ja tässä kohtaa Elrond esittää yhden eepoksen keskeisistä ideoista: kun suurten silmät ovat muualla, on pienten tehtävä ne teot, jotka maailman pyöriä kääntävät. Ajatus on oikeastaan täysin vastakkainen Tolkien hierarkioilla pelaavalle maailmalle, mutta tämän esineen kanssa pelatessaan Keski-maan mahtavimmatkin voimat ovat olleet neuvottomia tai tuhoutuneet, ja nyt jauhavat sellaiset rattaat, joiden alta pelastuu ehkä parhaiten olemalla tarpeeksi pieni.

Tosin tietysti Frodon identiteetti on jo Vihollisen tiedossa. Se ei ole tehtävälle kovin lupaava lähtökohta. Kyse ei olekaan pelkästään siitä, että hän olisi strategisesti paras Sormuksen viejä. Mutta Sormus on jo hänellä, ja kuten tiedämme, ei sen haltijaa niin vain vaihdeta. Häntä mahtavammat eivät suostu sitä ottamaan ja olisivat liian helppoja maaleja. Häntä heikommat tai siihen tottumattomat se veisi varjoon.

Kohtaamisia

TSH:n toinen kirja alkaa siis Elrondin talosta; ensimmäisen ja toisen kirjan väliin mahtuu yksi jyrkimmistä teokselle tyypillisistä siirtymistä vaarasta ja ahdistuksesta turvaan ja lepoon. Frodon kautta tätä siirtymää leimaa vahvasti myös parantumisen, toipumisen teema, sillä hänen tajuttomana ollessaan on Elrond parantajantaidoillaan tietysti onnistunut palauttamaan hänet - ei kuoleman, vaan mordorilaisen varjojen maailman - porteilta elävien kirjoihin ja ainakin tässä vaiheessa hyviin voimiin. Viimapäällä saatuun haavaan liittyvä varsinainen ongelma kuvataan samaan aikaan konkreettisesti ja mytologisesti: haavaan on jäänyt kappale mustaa terästä etsiytymään kohti Frodon sydäntä, minne asti päästessään se olisi Gandalfin mukaan tehnyt hobitista eräänlaisen vähäisemmän sormusvarjon, Yhdeksän orjan.

Niin, Gandalf. Kuka muu muka istuisi vuoteen vieressä, kun Frodo herää kolmipäiväisestä horroksestaan. Ja millaisissa muissakaan merkeissä heidän ensi keskustelunsa menisi kuin niin, että Gandalf tietää jo kaikesta kaiken, mutta ei itse osaltaan kerro juuri mitään... vielä. Eihän Frodon terveydentilakaan sitä vielä kestä. Frodo nukahtaakin vielä erinäisiksi tunneiksi, mutta on uudelleen herättyään jo riittävän hyvävoimainen, että ruoka, juoma, seura ja tarinointi kiinnostavat yhä enemmän. No, onnekkaasti juuri kyseisenä iltana onkin päätetty järjestää juhla hänen tointumisensa kunniaksi.

Muut hobitithan ovat ehtineet pyöriä Rivendellissä paikkoihin tutustumassa jo nämä välipäivät, ja alkavat olla vähitellen jotenkin kartalla, vaikka ilmeisesti ja ymmärrettävästi ylevien haltioiden jaloissa pyöriminen tuntuu myös aavistuksen vieraannuttavalta - tai sellaisen kuvan rivien välistä saa. Niin, millainen paikka tämä Rivendell sitten on? Se ei kuvauksen perusteella hahmotu niinkään kaupungiksi kuin linnoitukseksi, jossa synkät muurit ja pimeät portaikot vain on korvattu valolla, lasilla, vaaleilla värisävyillä, siroilla muodoilla, yleisellä kauneudella. Tässä ollaan Tolkienin haltiafantasian ytimessä. Jos kauneus jaotellaan nietcheläisittäin dionyysiseen ja apolloniseen, on haltiatyyppinen kauneus ilman muuta esteettisesti jälkimmäistä - vaikka Tolkienilla on silmää dionyysisellekin kauneudelle - ja tässä tullaankin siihen, että haltiakauneus sisältää kyllä eeppisen voiman elementin, mutta se ei ole esteettisellä tasolla, se on haltiuuden syväolemuksessa, se kuvataan usein pilkahduksina jostain suuremmasta ja nöyryyttä herättävästä niin haltioiden kasvoilla, heidän puheissaan kuin maisemissa, joissa he asuvat.

Sellainen paikka Rivendell nimenomaan on.

Totta puhuen Elrondin suuressa salissa Frodon kunniaksi järjestetty juhla tuntuu suunnilleen yhtä tylsältä kuin suurhaltiajuhlan voi arvellakin olevan. Konnun metsissä teoksen alkuvaiheissa tavatut vähäpätöisemmät haltiat tuntuivat vetävän saman bilettämisen tyylin paremmin tappiin. Tätä juhlaa ehkä kahlitsee liikaa Ihan Vitun Kovien Tyyppien läsnäolo. Elrond ei itse hahmotu vielä tässä vaiheessa niinkään persoonallisuudeksi kuin patsaaksi. Arwenin ensikuvaus ei herätä sen enempää kiinnostusta. Elrond on iätön, Arwen toisaalta nuori ja toisaalta iätön ja tietysti helvetin kaunis. Tolkien ei ole parhaimmillaan yrittäessään kuvata näitä hahmoja, joiden pitäisi olla samaan aikaan tuhansia vuosia vanhoja että silokasvoisuudessaan ihastusta herättäviä. Miksi Arwen muuten on laitettu istumaan jonkinlaisen katoksen alle, vaikka ollaan ymmärtääkseni sisätiloissa? Jää vaikutelma, että tämä vaan kököttää siellä näyttämässä ylhäiseltä, mutta nainen vaietkoon juhlissa -tyyppisestä ratkaisusta ei kai kuitenkaan ole kyse, kun ei Elrondillakaan sen enempää sanottavaa tunnu olevan, ainakaan vähäisemmille olioille. Frodo löytää keskusteluseurakseen sentään vanhan kääpiö Gloinin, Bilbon muinaisen seikkailutoverin, vaikka ei tästäkään juuri jaarittelevaa etäistä sukulaisvaaria kummempaa kuvaa jää.

"Viimein juhla päättyi" tuntuu tyhjentävältä siirtymältä luvun seuraavaan osioon. Siinä siirrytään Tulisaliin, jossa haltioilla on tapana laulaa loputtoman pitkiä lauluja muinaisajoista. Käsittääkseni niissä yleensä ylistetään Elberethiä, Eldamaria, mitä näitä nyt on. Kuulostaa hauskanpidolta. No, Tulisalissa Frodo joka tapauksessa tapaa lopulta Bilbon, jonka kohtaaminen tässä vaiheessa tuntuu lukijasta itsestäänselvyydeltä, mutta itse asiassahan Frodolla ei tietenkään ole mitään varmaa tietoa siitä, onko Bilbo aikanaan päätynyt tänne. Vanhemman ja nuoremman hobitin uudelleenkohtaaminen on aidosti koskettavasti kuvattu, sentimentaalisuus ja huumori sekoittuvat sopivasti toisiinsa. Vanhasta Bilbosta syntyvä kuva on herttainen. Ukkoa ei niinkään kiinnosta juhliin osallistuminen, vaan omien runojen kirjoittaminen. Eräs eepillinen sellainen hänellä on nytkin työn alla, mutta ensin hän tarvitsee siihen "Dunadanin" eli "Konkarin" eli Aragornin konsultaatiota. Sitä saadaankin, ja Bilbo esittää Eärendil-aiheisen runonsa, jonka välissä nukahtanut Frodo kuulee osittain unen läpi. Pitkä runo on vaikuttavaa ja Eärendilin metafyysistä kohtaloa ajatellen hyytävääkin epiikkaa, vaikka Silmarillionia tuntematon lukija ei varmaankaan ymmärrä sen pointtia juuri tässä kohtaa. Mutta Rivendellin keskeisten hahmojen sukutarinaahan tässä kerrotaan, ja onhan se hienoa, että Tolkien laittaa näitä parinkin aukeaman mittaisia muistumia esiajoista keskelle peruskerrontaa.

Sen jälkeen, kun muuan ylimielinen haltia on päässyt esittämään kommenttejaan kuolevaisten välisistä eroista tai niiden puutteesta ja laulaminen Elberethille on jälleen alkanut, lähtevät Frodo ja Bilbo jatkamaan sananvaihtoaan yksityisemmin, kunnes on taas unen aika. Tässä luvussa ei tapahdu eepoksen varsinaisen toiminnan kannalta paljoakaan - seuraavassa sitäkin enemmän, vaikka luvassa onkin pelkkää keskustelua.

Pako Kahlaamolle

Vasta tällä lukukerralla olen tullut ajatelleeksi, miten paljon Tolkien käyttää sellaisia dramaattisia leikkauksia, joissa uhkaava tilanne ikään kuin katkaistaan keskeltä, ja sen loppuvaiheet selvitetään seuraavan luvun alkajaisiksi tilanteen taas asetuttua. Ihan tyypillinen kirjallinen keino toki, mutta myöhempään fantasiakirjallisuuteen nähden Tolkien onnistuu näin välttymään paljolta suoran toiminnan kuvaukselta, mitä ainakaan minä en osaa pitää huonona asiana, se kun on yleensä tylsää. Sen sijaanhan Tolkien sitten kuvaa jopa sivukaupalla taivallusta maastossa, ja varmaan moni modernin fantasian kautta genreen tutustunut on kokenut tämän ainakin ensi alkuun tylsäksi. Turha sanoakaan, että oma tulokulmani on aivan päinvastainen.

Yhteenotto Viimapäällä kuvataan niin ikään vain alkuvaiheiltaan, ja tässä seuraavassa luvussa tajuntansa menettäneelle ja ainakin hobittien kuolleeksikin luulemalle Frodolle selvitetään ensin, miten musta veitsi osui hänen olkaansa, mutta miten Ratsastajien hyökkäys jäi yllättävän keskentekoiseksi. Konkari heittää Frodon lausuman Elberethin nimen olleen tähän ainakin yksi syy. Yleisemmin, ja kuten edellisellä kerralla spekuloin, Ratsastajat eivät ole vielä täysissä voimissaan, ja lisäksi paikalla on niistä vasta vähemmistö.

Sinänsä hyökkäys on hyvin lähellä onnistumista. Nopeasti käy selväksi, että Frodo on haavoittumisensa jälkeen hyvin heikoilla ja olisi ilman Konkaria saattanut päättää päivänsä jo tässä vaiheessa. Monitaitoinen samooja antaa ensiavun athelas-yrtillä, joka ei tietenkään ole mitään Keski-Maan tavaraa, vaan numenorilaisten aikanaan mestoille tuomaa taikalääkettä. Sitten alkaakin olla aika jatkaa matkaa, sillä seurueemme on vähintäänkin ahdistetussa asemassa. Luvassa on entistä hankalampaa matkantekoa, kun Frodo on pakko laittaa ainoan kuormaponin selkään, ja muiden siten otettava varusteet kantaakseen jalkamiehinä.

Näin alkaa seuraava maastotaipaleen kuvaus - olenko jo maininnut, että näitähän TSH:ssa riittää? Tämä pätkä alkaa varsin ankeissa merkeissä, hankala ja luotaantyöntävä maisema Viimapäältä itään tuntuu heijastelevan porukan tunnelmia hyökkäyksen ja haavoittumisen jälkeen. Seuraava potentiaalinen vaaranpaikka koittaa Mitheitel-jokea eli Maitokymiä ylitettäessä: tämä onnistuu vain Viimeistä siltaa myöten, ja arvattavasti tämä seikka on toki Ratsastajienkin tiedossa. Mutta sillalla ei vihollisia näy, vain sen keskelle soraan jätetty tai jäänyt haltiajalokivi, joka tulkitaan positiiviseksi merkiksi. Heti sillan jälkeen on kuitenkin suunnattava taas turvallisemmin erämaahan.

Keskeinen syy siihen, että näitä erämaavaelluksia aina jaksaa, on Tolkienin kiistatta erinomainen kyky kuvata luontoa sellaisella emotionaalisella tasolla, joka tekee tästä kuvauksesta juonenkin kannalta mielekästä ja merkityksellistä: näillä jaksoilla on merkityksensä tarinan ja henkilöiden kehkeytymisen kannalta. Hyvä esimerkki on Maitokymin ylityksen jälkeinen jakso, joka vie seurueen Hobitin maisemiin, peikkoalueille, joilla Bilbo aikanaan koki ensimmäisen todellisen "seikkailunsa". Gandalfin tuolloin hoitelemat kolme kivettynyttä peikkoakin löydetään. Sam taas esittää hilpeän ja aika kyynisen peikkoaiheisen laulun, jota muut hobitit epäilevät hänen omaksi hengentuotoksekseen. Jakso merkitsee toimivaa välikevennystä: Tolkien ymmärtää tällaisten harmautta murtavien värisävyjen päälle. Samalla hän tulee ohimennen nivoneeksi yhden Hobitin vähiten Keski-Maan suureen kokonaisuuteen nivoutuvista jaksoista osaksi tätäkin huomattavasti eepillisempää kuviota. Erityisen huvittavaa on, miten nuoremmat hobitit erehtyvät ensin luulemaan kivettyneitä peikkoja eläviksi, vaikka kuitenkin ollaan kirkkaassa auringonvalossa, ja yhden korvan takana on linnunpesäkin. Konkari pääsee taas kuittailemaan.

Välikevennykset ovat tietysti aina vain sitä. Peikkohuumorista riippumatta tilanne on kokonaisuutena hankala: Frodon vointi ei ole hyvä, maasto on vaativaa, ja pitäisi vähitellen alkaa suoriutua seuraavalle joelle, Bruinenille, jonka kahlaamo on vielä ylitettävä ennen kuin aletaan olla Rivendellin hoodeilla. Seurue hankkiutuu takaisin tielle, joka tuntuu ymmärrettävistä syistä uhkaavalta. Eikä aikaakaan, kun takaa päin alkaa kuulua kavioiden kopsetta. Mutta Mustista ratsastajista ei nyt ole kyse, minkä ainakin lukijalle tekee heti selväksi se, että tätä kopinaa säestää jonkinlainen tiukujen helinä. Miksipä suurhaltiahevosten kaviot eivät helisisi taivaallista musiikkia, kun kerran voivat? Tulija on Glorfindel Elrondin talosta, jossa näköjään on tiedetty Sormuksen retkistä ja Frodon matkasta enemmän kuin asianosaiset ovat odottaneet, siitäkin huolimatta, ettei Gandalfia olla sielläkään nähty. Sen sijaan on saatu asiaa koskevia viestejä hobittien jo Konnussa kohtaamilta haltioilta ja lähetetty etsintäpartioita hobitteja paikantamaan.

Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun teoksessa kohdataan sellainen ihan oikea suurhaltia. Tai ainakin äkkiseltään ulkomuistin varassa sanoisin, että Konnun haltiat olivat kai metsähaltioita. Glorfindel taas on ollut kehissä jo esiajoilla, vaikkei tätä tässä vaiheessa TSH:tä selvennetäkään. Epämääräisehkö termi "haltiaylimys" ajaa saman asian. Toki heti käy ilmi, että Glorfindelillä on kaikenlaisia pelimerkkejä: juuri hän on häätänyt kolme Ratsastajaa Viimeiseltä sillalta, hänellä on myös tuo erikoishaltiahevosensa, jonka selkään hän kaukonäköisesti Frodon istuttaa, jos sattuisi tulemaan äkillisempi pakenemisen tarve. Lienee Bil Imarteen ponia nopeampi, niin sympaattinen elukka kuin tuokin kaltoinkohdeltu otus on.

Glorfindelin kohtaamisen myötä saadaan myös ainakin lopullinen todiste sille, että Konkari tunnetaan ja hyväksi havaitaan ns. oikeissa piireissä. Jo aiemmin on käyty keskustelu, jossa hän on epämääräisesti maininnut "sydämensä olevan siellä" ja että hän on siellä asunutkin, mutta veri vetää toimintaan ja asioita tekemään. Kirjaimellinen lone ranger. Historiallisia taustaperusteluja tiputellaan huolellisina annoksina, vähän kerrallaan.

No, nyt on joka tapauksessa kiire Kahlaamolle, eikä mitään syytä olettaa sen ylittämisen muodostuvan helpoksi. Glorfindel arvioi kaikkien yhdeksän Ratsastajan saattavan olla kokoontumassa sinne: viisi takana, neljä edessä. Kolmeen Briissä ja Viimapäällä hyökänneeseen on siis liittynyt kaksi Konnussa tiedustellutta. Ja juuri näinhän siinä käykin. Mielenkiintoista kyllä, Kahlaamoa edeltävän virstan levyisen tasangon ja itse Kahlaamon ylittäminen ja Frodon ja haltiahevosen kilparatsastus kolmea eri suunnista lähestyvää Ratsastajien ryhmää vastaan on mielessäni kaikkein vahvimmin visuaalisena tapahtumasarjana - ja nimenomaan herkässä iässä näkemäni Ralph Bakshin ylenkatsotun animaation, ei suinkaan Jacksonin elokuvien pohjalta. Nyt luettuna avautui taas, että Bakshin käsikirjoitus noudattelee ihan ele eleeltä ja repliikki repliikiltä alkutekstiä, vaikka äkkiseltään Frodon ja Ratsastajien sananvaihto - "Menkää takaisin Mordorin maahan älkääkä enää seuratko minua!" - "Tule takaisin! Tule takaisin! Me viemme sinut Mordoriin!" - tuntuu Tolkienille aika teatraaliselta.

Teoksen seuraava deus ex machina on Elrondin masinoima ja myyttisin sävyin kuvattu Bruinenin tulva, joka kuljettaa mukanaan kivenlohkareita ja epätodellisia, aalloista lihallistuvilta vaikuttavia aaltopääsotureita. Se vie Ratsastajat hevosineen mukanaan, mutta Frodon ehtyvät voimat ovat nyt tapissa, ja hän vajoaa taas pimeyteen. TSH:n ensimmäinen kirja päättyy taas yhteen avoimeksi ja epävarmaksi jäävään, keskeltä katkaistavaan tilanteeseen.

Veitsi yössä

Veitsi yössä on siirtymäluku, joka johtaa draaman tapahtumapaikalta seuraavalle: Briistä Viimapäälle. Tosin luku itse asiassa alkaa TSH:lle poikkeuksellisella zoomauksella varsinaisen tapahtumaympäristön ulkopuolelle, Krikkoloon, jossa Pulla Bolger havahtuu ajoissa Mustien ratsastajien paikalle saapumiseen ja herättää bukinmaalaiset soittamaan torvihälytystä ensimmäistä kertaa sataan vuoteen. Paikallisista hobiteista ei varmaankaan olisi kummoista vastusta Ratsastajille, mutta näille riittää sen toteaminen, että Sormusta ja sen kantajaa ei enää mestoilta löydy.

Tässä vaiheessahan Ratsastajat ovat vielä jakautuneet useammaksi osastoksi, joiden liikkeet taidettiin TSH:n liitteissä (vai oliko se Keskeneräisissä taruissa) selvittää aika kattavasti. Ei siis ole ristiriitaa siinä, että Ratsastajat hyökkäävät samana yönä Krikkoloon ja Pomppivaan poniin, jossa riehutaan hobittien alkuperäisessä huoneessa, mutta ei kuitenkaan tehdä sen kummempaa totaalihyökkäystä majataloon. Edellisen kirjoitukseni pohjalta syntyi Facebookissa keskustelua Ratsastajien suhteellisesta kädettömyydestä tässä vaiheessa tarinaa. Miksi Ratsastajat ovat Krikkolossa päiväkausia sen jälkeen, kun ovat jo jahdanneet hobitteja pitkin Konnun metsiä? Mikseivät he pistä Pomppivaa Ponia kunnolla paskaksi, kun heillä kerran on vähintään vahva syy olettaa Sormuksen olevan siellä?

Vanhan fanin vastaus näihin kysymyksiin kuuluu, ettei TSH ole Game of Thrones. Tämä on fantasiaa, joka noudattaa fantasian, ei realismin logiikkaa. Sormusaaveet on nähtävä hahmoina, joiden toiminta selittyy enemmän esoteerisen taustan kuin suoraviivaisen tavoitteellisen toiminnan kautta. Niiden suhde Sormukseen siinä missä Sauroniinkin on syvässä mielessä mystinen. Ne ovat molempien orjia, joten Sormuksen lähestyminen ei ole niille helppoa niiden isännän käskystäkään. Suhteessaan Sormukseen ne kuitenkin terhakoituvat ja käyvät vahvemmiksi läpi koko teoksen.

Nyt teosta lukiessa joutuu silti olemaan sitä mieltä, että tiettyjä aukkoja Tolkienin tässä kasaamaan rakennelmaan jää. Oli sormusaaveiden uskallus suoraan toimintaan tässä vaiheessa mikä tahansa, niiden kyvyttömyys paikantaa Sormusta ja hobitteja tuntuu yllättävältä. Briissä pyörineet Ratsastajat tässä ovat kuitenkin onnistuneet, mutta siellä tehtävä hyökkäys tuntuu aika puolitekoiselta.

Joka tapauksessa se asettaa hobitit ja Konkarin hankalaan asemaan: Ratsastajat (tai heidän paikalliset apurinsa) ovat myös ajaneet heidän poninsa majatalon tallista pakosalle, ja uuden kuormaponin ja ruokavarojen metsästys ottaa sen verran aikaa, että heidän kylästälähdöstään tulee ohjelmanumero, jota niin myötä- kuin vihamieliset kyläläiset kokoontuvat seuraamaan. Sympaattisella tavalla hauska on kohtaus, jossa Sam heittää aitansa takaa vittuilevaa Bil Imarretta omenalla naamariin.

Seuraa TSH:n ensimmäinen varsinaisen erämaavaelluksen kuvaus - siis erotuksena leppoisasta englantilaistyylisestä lehtimetsästä tai Vanhan metsän kaltaisista erikoispaikoista. Vajaan viikon taival Viimapäälle sisältää huomionarvoisimpana osiona lyhyen kuvauksen Sääskivedensoista, joilla vaikuttaa niin demonisia hyttysiä kuin demonisia heinäsirkkojakin, Samin nimeämiä "skikirikittäjiä". (Mikähän tuo hyvinkin onomatopoeettinen termi olikaan englanniksi?) Tämä ei kylläkään ole Tolkienin väkevimpiä luontokuvauksia. Lappilaiselle tulee olo, että äijä olisi pitänyt viedä Kuoksan mökille kesäviikonloppua viettämään, olisi saattanut syntyä intohimoisempaa sääskiproosaa. (Tosin lokakuun alku ei kyllä ainakaan Pohjois-Euroopassa ole mitään sääskiaikaakaan. Jotenkin olen ajatellut, että nämä nyt koluttavat maisemat vastaisivat Pohjois-Englantia tai Etelä-Skotlantia, oloista siellä en tiedä.)

Erämaataipaleen dynamiikka tihenee lähestyttäessä Viimapäätä, joka seudun korkeimpana huippuna näkyy tietysti kaukaa. Eräänä yönä nähdään sen laella outoa valonvälähtelyä, kuin salamointia. Toiveissahan on kohdata Gandalf Viimapäällä, ja Tolkien rakentaa tarinaa määrätietoisesti niin, että lukija olettaa ainakin jotain tuolla mäellä tapahtuvan. Viimapään merkitys paikkana rakentuu ennen kaikkea näköyhteyksien varaan. Sen laelta on mahdollista ottaa ympäristö haltuun laajalla säteellä. Jatkuvia puoliparanoideja viittauksiaan jakeleva Konkari huomauttaa, ettei tässä tarvitse tyytyä edes ihmissilmien rajoituksiin, kun linnutkin voivat toimia vihollisen silminä,

Konkarin psykologinen strategia tuntuu edelleen rakentuvan pelottelu-rauhoittelu -pohjalle. Tavoitteena kenties on osoittaa naiivimmille matkakumppaneille kerta toisensa jälkeen, missä kaikkialla uhka voi piillä ja sitten se, miten sen voi toivon mukaan välttää.

Viimapäällä Sam ja Pippin jätetään leiriin vaaran juurelle, kun Konkari, Merri ja Frodo nousevat huipulle. Hahmotan Viimapään lappilaisittain korkeaksi vaaraksi tai matalaksi tunturiksi - ohimennen mainitaan tämän kukkulajonon korkeimpien huippujen kohoavan lähemmäs tuhatta kyynärää, eli käsittääkseni puhutaan n. 500 m. korkuisesta nyppylästä. Kun se on mitä ilmeisimmin myös lähiympäristöön nähden selvästi erottuva huippu, tuntuu kuvaus sille nousemisesta aika puolihuolimattomalta, eikä aikaakaan paljoa kulu. No, sivuseikkahan tuo.

Huipulta löytyy palamisen jälkiä kivistä ja mystinen riimumerkintä, jonka Konkari Sherlockina päättelee olevan Gandalfin kolmantena lokakuuta, siis kolme päivää aiemmin jättämä. Ensimmäinen konkreettinen todiste siitä, että velho olisi taas aktiivisesti kehissä. Selvästikään hän ei ole kuitenkaan enää Viimapäällä, joten edessä on pitkä erämaataival Rivendelliin ihan omin voimin.

Tätä pohdittaessa vaara alkaa tietysti kaatua päälle. Alhaalla Idäntiellä näkyy mustia pisteitä - ratsastajia tietysti. Konkari ja kumppanit kiiruhtavat loppuseurueen luo mäen juurelle. Odotellessa pimeää ja turvallisempaa poistumismahdollisuutta kulutetaan aikaa tarinoiden parissa. Samin jo aiemmin tapailema Gil-Galadin taru ei sovi Mordorin palvelijoiden läheisyydessä kerrottavaksi, mutta Konkari päättää pistää laulaen ja tykitellä menemään Tinuvielin tarun, tietysti kun sillä on hänen oman etäsuhteensa kannalta vahvaa resonanssia. Tämä hempeily ei ole J.R.R.:n vahvimpia lyyrisiä saavutuksia, mutta ilmeisen merkittävä hänelle itselleen, sen verran palstatilaa sille on uhrattu. No, muistaakseni Tolkienin vaimon hautakiveenkin kaiverrettiin epiteetti Tinuviel, eli hyvinkin henkilökohtaisesta jutusta lienee kyse. Sinänsä söpöä.

Toisaalta: vaikka runo ei olisi kummoinenkaan, tapa jolla se pohjustaa sitä välittömästi seuraavaa ja TSH:n mittareilla lähes väkivaltaisen tiiviisti kuvattua Ratsastajien ensimmäistä todellista hyökkäystä, toimii dynaamisesti todella hyvin. Sormuksen vaikutus niin Frodoon kuin Ratsastajiin konkretisoituu viimeistään tässä, ja kuvaus siitä, miten Frodo Sormuksen sormeensa laitettuaan näkee Ratsastajien todelliset kasvot - entiset ihmiset mustien kaapujen alla - on hyytävä. Kuten tiedämme, lyhyt kohtaus päättyy Frodon saamaan mustan veitsen iskuun ja pimeään vajoamiseen. Tällä tulee olemaan merkityksensä kaiken myöhemmin seuraavan kannalta.

Konkari

Brii-jakso on jaettu kahteen ja vähän kolmanteenkin lukuun, ja Konkari-lukua edeltävä Pomppivan Ponin majatalossa katkeaa Tolkienille hieman epätyypillisesti kesken aktiivista tapahtumista, jos nyt ei suorastaan toimintaa. Tuon luvun loppupuolella salaperäinen Konkari on Frodon sormustempun jälkeen ilmaissut halunsa puhua tämän kanssa, ja nimikkolukunsa alussa hän seuraa hobitteja näiden huoneeseen näissä aikeissa. "Neitseelliselle lukijalle" Konkari on ensivedoilla piirretty aika arveluttavaksi hahmoksi, mutta tarkkasilmäinen tällainen lukijakin huomannee jo varhaisessa vaiheessa, ettei jätkä Tolkienin maailmankuvausstrategiaan peilaten voi olla varsinainen vihollinen. Enemmänkin arvoitus, joka on tarkoitus ratkaista. Ja vaikka se ei tässä luvussa vielä kovin syvällisesti ratkeakaan, hobittien ja Konkarin välinen, luvun aloittava keskustelu synnyttää kuitenkin jo luottamuksen perustan muukalaisen ja hobiteista varsinkin Frodon välille.

Kuvaamatta tuota keskustelua tarpeettoman yksityiskohtaisesti voi kuitenkin nostaa esiin muutaman kerronnan kannalta keskeisen elementin: tärkeimpänä ristiriita toisaalta sen välillä, että Konkarin agenda on kehottaa hobitteja varovaisuuteen, jopa terveeseen paranoiaan ja toisaalta sen, että hänen pitäisi kuitenkin saada nämä luottamaan itseensä. Näin ollen hobitit ovat periaatteessa arvaustehtävän edessä: kummassa selän takana olevassa kädessä kivi on? Kaiken lisäksi Konkari ei katso voivansa antaa hobiteille päätöksenteon tueksi ns. kovaa faktaa omasta henkilöhistoriastaan, joskin hän paljastaa viitteellisesti tietävänsä yhtä ja toista heistä ja heidän tehtävästään, minkä taas kuvittelisi olevan lähtökohtaisesti lähinnä pelkoa herättävää. Hobittien on tukeuduttava lähinnä hataraan pika-arvioon Konkarin persoonasta, ja sitäkin Frodo ja Sam tulkitsevat aivan eri tavoin. Mielenkiintoista kyllä, tässä Samin arkijärki - miksi luottaa noin salamyhkäiseen tyyppiin, kun kerran keneenkään ei pitäisi luottaa - jätetään altavastaajaksi Frodon intuitiolle, joka tiivistyy tunteeseen siitä, että Vihollisen palvelija "näyttäisi paremmalta ja tuntuisi pahemmalta".

Kyse on pohjimmiltaan kristillisestä moraliteetista: ei pidä olla silmänpalvoja, arvioida ihmistä hänen ulkokuorensa mukaan. Vielä tässä vaiheessa vakuuttavia todisteita Konkarin luonteen perimmäisestä hyvyydestä ei oikeastaan ole, enimmäkseen hän pelaa hobittien kanssa samankaltaista kerron jotain - enpä kerro kaikkea -peliä kuin Gandalf aiemmin, mutta näinhän informaatiota Keski-Maassa jaetaan ylhäältä alaspäin. Kuvioon kuuluu sekin, että yhdessä ratkaisevassa kohdassa Konkarin suojaus murtuu hänen varoittaessaan Mustista ratsastajista:

"Ne käyvät teidän kimppuunne erämaassa, jossain pimeässä paikassa missä kukaan ei auta teitä. Tahdotteko että ne löytävät teidät? Ne ovat hirvittäviä!"

Hobitit katsoivat häneen ja näkivät ihmeekseen että hänen kasvonsa olivat kuin tuskan vääristämät ja hänen kätensä puristivat tuolin käsinojia. 

Epäilemättä tämä tunnereaktio on ainakin Frodolle keskeinen syy kallistua luottamaan Konkariin. Vihollisen palvelijat osaavat toki näytellä, mutta mielinkielisyys ja lirkuttelu ovat heidän strategioitaan, he tuskin pystyvät Tolkienin maailmassa näyttelemään tuskaa.

Joka tapauksessa tilanne jää vielä avoimeksi keskeytyessään majatalonisäntä Voivalvatin paikalle saapumiseen - hänkin on aiemmin sanonut haluavansa vielä puhua "herra Alismäen" kanssa. Näin käy sitten ilmi, että Gandalf on jättänyt kiireisen ja huonomuistisen baarianteron toimitettavaksi jo kuukausia aiemmin kirjeen, jossa kertoo saaneensa huonoja uutisia ja kehottaa Frodoa poistumaan Konnusta heinäkuun loppuun mennessä häntä itseään odottamatta - siis pari kuukautta toteutunutta lähtöä aiemmin. Ohimennen kirjeessä mainitaan myös Konkari ja taataan hänet asian tuntevaksi auttajaksi.

Tämän aika harvoin TSH-analyyseissä mainitun unohtuneen kirjeen voi nähdä draamallisena taustatekijänä eepoksen koko ensimmäiselle kirjalle, ja tietysti Voivalvatin unohduksen vaikutus ulottuu tätä pidemmällekin. Kaiken järjen mukaan heinäkuussa Konnusta lähtemällä hobitit olisivat pystyneet matkustamaan ainakaan Mordorin palvelijoiden uhkaamatta suorinta tietä Rivendelliin. Jatkoakin ajatellen etumatka vihollisen palvelijoihin olisi ollut merkittävä. Tässä on taas yksi TSH:lle ominainen hyvin pieni, hyvin suuriin kokonaisuuksiin vaikuttava asia, mutta tämän yksittäisen kirjeen kohdalla tulee toki kysyttyä itseltään, onko Tolkien itsekään pannut sille aivan niin suurta painoarvoa kuin juonta tarkkaan miettimällä voisi. Luultavasti juoni on ollut ensin, ja tämä selitys Gandalfin mystiseen rintamahiljaisuuteen kudottu siihen vasta jälkeenpäin. Taitavasti kudottu joka tapauksessa.

Konkarin asema on kirjeen lukemisen jälkeen joka tapauksessa taattu, vaikka Pippin jaksaakin vielä muodon vuoksi vähän vängätä vastaan. Tämä ei ole edes tiennyt kirjeestä, ja Voivalvatin ja Konkarin välillä vallitsee ilmeinen epäluottamus, joten pitäisi olettaa jo aika monimutkainen salaliitto. Kirjeessähän mainitaan ensimmäistä kertaa myös iänikuiset Aragorniin liittyvät säkeet - ei kaikki kiiltävää kultaa lie, vaeltaja eksy ei jokainen. Niiden merkityksestä hobitit eivät tiedä vielä mitään, eikä Aragorn niitä avaa sen kummemmin kuin kertoo niiden koskevan itseään, mainiten samalla oikean nimensä sivulauseessa.

Nyt tärkeintä on siis tehdä etenemissuunnitelma kohti Rivendelliä Aragornin alueentuntemuksen pohjalta - erämaita pitkin Viimapäälle, tähystyspaikalle, ja sieltä eteenpäin sen hetkisen tilannekuvan mukaan. Hobitit eivät näistä alueista ja asioista tiedä mitään. Se on helppo ymmärtää, että tilanne vaikuttaa epätoivoiselta. Eikä näkymiä ainakaan kohenna se, että "ulos kävelylle" jo tunteja aiemmin lähtenyt ja välissä kokonaan unohdettu Merri törmää takaisin paikalle Voivalvatin palvelijan saattelemana, kertoo törmänneensä kylän laidalla mitä ilmeisimmin Mustiin ratsastajiin, joutuneensa jonkinlaisen huumauksen valtaan - läheltä kai pitää että vangiksikin, ellei Nob-palvelijan ilmestyminen olisi ajanut vielä tässä vaiheessa julkisilla paikoilla varovaiset Ratsastajat pakoon. On käynyt ilmi, että näillä on kylässä tiedonantajia, jotka ovat nähneet kaiken ravintolasalissa tapahtuneen. Huomaamaton lähtö seuraavana aamuna tuntuu mahdottomalta, ja turvallisen yön takaamiseksikin on tehtävä huoneenvaihto- ja naamioimisjärjestelyjä.

Näissä äärimmäisen kireissä tunnelmissa seurueen on kuitenkin yritettävä saada nukutuksi, ja siihen päättyy tämä luku - ilmeisesti Tolkien ei juuri tuntenut unettomuuden käsitettä, hänen hobittinsa "vaipuivat uneen toinen toisensa perään".