Kaikki tiet veivät nyt yhteen kohti itää, tulevaa sotaa ja Varjon hyökkäystä. Tunnelma tiivistyy, ja Tolkienin juoni kulkee näillä main eeposta kenties useammalla rinnakkaistasolla kuin missään muussa kirjan kohdassa. On aika seurata Merrin sotataivalta Théodenin palveluksessa. Ensin tosin olisi saatava kuningas päästämään hänet mukaan sotaan.
Luvun alussa kuvataan Ratsastajien saapumista Hargin laaksoon ja tuota laaksoa huomattavasti yksityiskohtaisemmin kuin Aragornin ja kumppaneiden läpikulkumatkan yhteydessä. Vuorten syleilyyn jäävä turvapaikkalaakso vaikuttaa A1-luokan maisemakohteelta ainakin jylhyyden ystäville. On kuvaavaa, että tasamaiden kasvatti Merri ajattelee "Keski-Maan sietämätöntä painoa" joutuessaan nyt vuorten keskelle sen sijaan, että voisi vain ihailla niitä horisontissa. Tässäkin puhuu alavien maiden englantilainen?
Yksinäiseksikin Merri tuntee itsensä, ja miksi ei tuntisi. Kaikki hänen oman verrokkiryhmänsä edustajat ovat nyt teillä tietymättömillä, ja läsnäolijoilla ei ole liiemmälti aikaa hänen tarpeidensa huomioimiseen. Niinpä Merri tulee ohimennen ajatelleeksi Frodoa ja Samiakin; kenties vain kirjailijan pikainen muistutus siitä, mistä todella on kyse.
Näitä viidennen kirjan alkulukuja lukiessani minut täytti lapsena ja teininä taistelujännitys - pidin tästä osasta kirjaa melkeinpä kaikkein eniten, joitakin alkupuolen mieleenpainuvimpia kohtia lukuun ottamatta. TSH:n dynamiikan kannalta on keskeisen tärkeää, että myös muiden kuin Sormuksen viejän vaiheille omistetaan riittävästi aikaa. Maailma tulee tutummaksi, kun liikutaan sen keskeisillä alueilla, isoissa valtakunnissa ja niiden mahtihenkilöiden parissa. Sen loputtomat mahdollisuudet avautuvat paremmin kuin Frodon ja Samin määrätietoista, mutta tavallaan putkimaista taivallusta seuratessa.
Muuan lyhyt maininta, joka avaa kokonaisia ikkunoita Keski-Maan historiaan, liittyy púkelmiehiin, kuten Ratsastajat laakson outoja, heidän asutustaan paljon vanhempia kivipatsaita kutsuvat. Tällaisilla pienillä yksityiskohdilla Tolkien värittää maailmansa tyhjiä kohtia, ja lukijalle jää vaistomaisesti se tietysti tosi vaikutelma, ettei kyse ole vain pikaisesti keksitystä detaljista, vaan jostakin, minkä takana on oman kokonaisen eepoksensa verran ainesta.
Dunhargiin on kokoontunut Rohanin armeija, kaikki liikenevät ratsastajat. Löytyy sieltä myös Eowyn, jonka Merri tapaa nyt ensimmäistä kertaa. Aragornin ratkaisusta kuullaan. Eómer hokee taas kerran otaksumaa, jonka mukaan Aragorn on ratsastanut kohti tuhoaan, vieden samalla määränsä verran toivoa liittolaisiltaankin. Mutta illallispöydässä Merrikin saa lopulta kuulla näistä Kuolleiden kulkuteistä enemmän, ja samalla niihin liittyvä legenda selitetään lukijallekin rohanilaisten näkökulmasta. Saadaan kuulla aikaintakaisen kuninkaan pojasta Baldorista, joka oli Meduseldin valmistujaisjuhlissa ryypätessään höystänyt maljaa ilmoittamalla astuvansa Dwimorbergin ovesta. (Dwimorberg on muuten ihan saatanan hieno paikannimi ja Tolkienin nimistön kelttiläistä osastoa parhaimmillaan.) Baldurhan ei sitten koskaan palannut, ja juuri hänen luunsa Aragornin porukka löysi edellisessä luvussa mainitun oven edestä.
Mutta on myös tarina vanhasta, alkuperäisasukkaisiin lukeutuneesta miehestä, joka oli Baldorille ja tämän isälle Bregolle, että tie on suljettu - mutta vain, "kunnes aika tulee". Juuri tämä mystinen vihje kai sai Baldorin koettamaan onneaan tuhoisin seurauksin.
Näin on sivun, parin mittaisessa ruokapöytäkeskustelussa syvennetty taas maailmaa kiehtovalla tavalla ja kerrottu loputkin oleelliset tiedot mystisistä kulkuteistä. Eómer ei tosin edelleenkään lakkaa uskomasta, että Aragornilla olisi ollut reittivalinnalleen muita syitä kuin väärällä hetkellä iskenyt salaperäinen kuolonkaipuu. Rohanilaisille Kuolleiden kulkutiet tuntuvat symboloivan tällaista mielentilaa.
Tämän keskustelun keskelle saapuu Gondorin sanansaattaja tuomaan rituaalinomaisesti Punaisen Nuolen, käskynhaltijan virallisen avunpyynnön Rohanin kuninkaalle. Tämä Hirgon ei varsin ilahdu kuullessaan Théodenin realistisen aikatauluarvion, vaan olettaa rohanilaisten löytävän viikon kuluttua saapuessaan enää raunioituneita muureja.
Kiire siis on. Merrin ongelma taas on, että muun muassa tästä syystä häntä ei haluta ottaa sotaretkelle mukaan. Hänen omalla ponillaan ei olisi edessä olevassa ratsastuksessa mitään jakoa, ja muille hän olisi painolastia. Tästä Merri ei pidä lainkaan: onhan kyseessä implisiittinen vihjaus, ettei hobitista ole ihmisten sotatöihin. Pragmaattiset argumentit eivät muuta asiaa miksikään.
Aamulla - Päivättömän Päivän aamuna - Merri yrittää vielä pariinkin kertaan taivutella Théodenia, mutta turhaan. Ratsastajat valmistautuvat lähtöön, hobittia vituttaa ja masentaa. Mutta kun hän seuraa valmisteluja, lähestyy häntä tuntematon nuori ratsastaja, joka kehottaa kutsumaan itseään Dernhelmiksi. Hoikkavartisen nuorukaisen hevonen jaksaa kantaa Merrinkin, joten salaa kyytiin vaan.
Niin, neito Eowynkin on haluttu jättää jälkeen - toki sinänsä vastuullisen tehtävään Dunhargiin evakuoidun kansan sijaishallitsijana - eikä hän pidä tästä yhtään enempää kuin Merrikään. Tolkienin psykologisesti uskottavampia ratkaisuja on pistää kaksi syntymäominaisuuksiensa vuoksi hieman väheksyttyä hahmoa bondaamaan yhteisen ongelman ratkaisemiseksi. Ilmeisen sokea Merri tosin ei tässä vaiheessa lainkaan tajua Dernhelmin todellista henkilöllisyyttä. Hämäys joka tapauksessa onnistuu, ja niin hylkiötkin pääsevät ratsastamaan toivottomalta vaikuttavaan taisteluun halki harmaan ja hiljaisen maan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti