Minas Tirith

Viides kirja alkaa, ja päästään takaisin Rohan-Gondor -akselin pelipaikoille! Pitkähkö avausluku kuvaa Pippinin saapumista Minas Tirithiin Gandalfin kyydissä ja hänen ensimmäisiä vaiheitaan sotaan valmistautuvassa kaupungissa. Frodon ja Samin koettelemuksista hypätään siis tyystin erilaiseen ja huomattavasti vilkkaampaan moodiin. Sellaisen otan mielihalulla vastaan.

Minulla oli etukäteismuistikuva, jonka mukaan tämän luvun alussa oltaisiin kohdattu druedain, mutta se oli nähtävästi väärä. Sen sijaan varhain mieleen painunut kuva Gondorin merkkitulista Rohanin rajalla oli oikea ja herätti välittömiä ja voimakkaita visuaalisia muistoja. Tämä on kuitenkin vain ohimenevä kohtaus luvun alussa, ja paljon nopeammin kuin muistin ollaan jo Minas Tirithin ulommilla porteilla. Gandalfin saapuminen tänne on lähinnä mahtipontisempi versio hänen taannoisesta saapumisestaan Edorasiin. Taas epäluuloiset vartijat, jotka velhon pahanilmanlinnun maineen jo tuntevat, päästävät hänet vastahakoisesti ikääntyvän, vainoharhaisen ruhtinaan puheille. Pippinin roikkuminen mukana tuo toki ylimääräisen jokerikortin peliin. Saadaan selittää hobitti-käsitettä, ja tietysti Pippin tulee myös paljastaneeksi Boromirin kuoleman ennen kuin olisi ollut varsinaisesti tarkoitus.

Gandalfin ja Pippinin tapaaminen Denethorin kanssa on mielenkiintoinen kohtaus. Denethor on ylipäätään mielenkiintoinen hahmo. Tolkienin visiot suurten sukujen rappiosta ja noiden samojen sukujen perimmäisestä, synnynnäisestä ylevyydestä tiivistyvät tähän tyyppiin, joka ei edes ole kuningassukua. Tämä tuntuukin olevan Denethorin tragedia, jonka vanki hän itse on. On hieno yksityiskohta, ettei hän käskynhaltijana voi istua Gondorin valtaistuimella, vaan koruttomalla tuolilla sen juurella - käskynhaltijan paikka silloin, kun kuninkaita vielä oli, mutta yhä edelleen. On yhtä lailla selvää, ettei Denethor voisi kuvitella nousevansa tätä korkeammalle kuin että juuri sitä hän unelmissaan haluaisi. Tämä ristiriita selittää oleellisimman Denethorissa. Hän ei ole asemaansa tyytyväinen korkea henkilö, kuten Elrondin ja Galadrielin kaltaiset vielä paljon kovemmat tyypit. On kai oletettava, että juuri siksi hänen kohtaamisensa tuntuu olevan Pippinille toistaiseksi kovin koulu maan mahtavien kanssa pyöriessä. Boromirin kohtalo on tietysti olennainen subteksti tässä kohtauksessa ja ilmeisen looginen selitys Denethorin samaan aikaan lannistuneisuutta ja uhmaa huokuvalle asenteelle.

Pippinin spontaani lupautuminen Denethorin palvelukseen tulee "neitseelliselle lukijalle" vähän puun takaa. Asiaa mietittyäni katson sen kuitenkin olevan uskottava teko Pippinin kaltaiselta impulsiiviselta ja vähän kuvioista kujalla olevalta tyypiltä, joka on vieläpä raskaahkon psykologisen painostuksen alla. Gandalfhan näkee tämän heti hyvänä peliliikkeenä, ja osoittautuu olevan siinä oikeassa. Mitenkään supertiukkaa kuria Gondorissa ei kuitenkaan näy pidettävän, tai sitten Pippinin värväytyminen otetaan heti alusta asti enemmänkin symbolisena kuin konkreettisena tekona. (Toki on selvää, että jos hänellä Denethorin näkökulmasta jotakin todellista käyttöä on, ei se ole tykinruokana tai edes sotilaallisissa johtotehtävissä, vaan lähinnä poliittis-sosiaalista laatua.)

Parasta Minas Tirithin kuvausta seuraa Pippinin pyöriessä kaupungilla sotamies Beregondin kanssa, Gandalfin lähdettyä omille asioilleen. Kyllähän Minas Tirith on kaupunkina vähän semmoinen teoreettinen konstruktio enemmän kuin elävä yhteisö. Toisaalta Tolkien viittaa tähän itsekin suoraan kuvatessaan kaupungin kuihtunutta väestöä, tyhjiä taloja ja tyhjentyviä ympäryspeltoja. Minas Tirith on ilman muuta välimerellinen kaupunki, mutta "välimerellisestä elämästä" riisuttu. Lisäksi se valmistautuu sotaan.

Siviiliväestö evakuoituu vuorille ja maakuntiin. Tilalle tulee sotilaita kaukaisista provinsseista - vähemmän kuin on toivottu. Yleinen hiipuminen näkyy tässäkin.

Saarroksiin ajautuvassa kaupungissa on silti elämäniloa ja puolustustahtoa, jonka anakronistinen lukija assosioi vaikkapa Battle For Britain -eetokseen. Pippinin keskustelut Beregondin ja tämän pojan Bergilin kanssa ovat eloisia, hauskoja ja valaisevia. Tämä jakso Minas Tirithissä taitaa olla Tolkienin ainoa kunnollinen kaupunkikuvaus. Hänhän ei varsinaisesti ollut "city person". Siihen nähden loistavaa, värikästä kuvausta, vaikkei ehkä demografisesti täysin uskottavaa.